Kävelin pitkin kaupungin keskuskatua keskellä yötä. Olin jälleen kerran rikki, hajonnut moniin turmiollisiin palasiin, joita yritin pohtimalla saada parsittua kasaan. Eheytyminen alkoi aina sisältä päin. Tällä kertaa eheytyminen tulisi kestämään pitkään, eikä minun ollut vara hajottaa itseäni yhtään enempää.

Pienenä pidin näyttelemisestä paljon, harrastin teatteria ja lauloin. Oli näytelmäkerhoa toisen perään, ja lisäksi kävin laulutunneilla. Siirtyessäni yläasteelle koulunkäyntini kuitenkin alkoi suistua raiteiltaan, ja vanhemmat painostivat minua jättämään harrastukseni koulun tähden. Kaikin voimin kapinoin vanhempiani vastaan ja kävin näytelmäkerhoissa salaa, mutta kuitenkin vanhemmat veivät lopulta voiton, ja harrastuksen oli jäätävä. Minulle se oli kova paikka, sillä olin suunnitellut uraani näyttelemisen parissa. Silloin tuntui kuin elämältäni olisi viety pohja. Vanhemmat eivät silloin tajunneet mitä heidän pakottamansa päätös toisi tullessaan.

Aloin käyttää aikaani entistä turhempiin asioihin. Kaverit tulivat minulle erittäin tärkeiksi, ja vietin heidän kanssaan lähes kaiken vapaa-aikani. Vanhemmillani ei ollut enää voimia sanella minulle sääntöjä, ja he antoivat minun mennä, kuten halusinkin. Koulu ei minua yhtään enempää alkanut kiinnostaa, vaan viimeinenkin yrityksen haiven hävisi. Silloin kuvittelin kostavani vanhemmille, mutta en tajunnut tekeväni vain hallaa omalle tulevaisuudelleni. Viime keväänä saatavaksi suunniteltu peruskoulun päättötodistus oli jäänyt kokonaan saamatta. Nyt en tiennyt mitä tekisin. Oikeastaan minulla ei ollut paljon vaihtoehtoja; olla tekemättä mitään tai palata peruskoulun penkille.

Havahduin, kun nuorisojoukko käveli minua kohti. Olin kävellyt ohi keskustan kohti satamaa, jonne katuvalot eivät ylettyneet. Taivaalla paistava kuu kuitenkin loimotti hieman usvaisessa yössä, ja erotin neljä eripituista hahmoa.

Pikkuhiljaa, irtautuessani peruskoulusta, olin menettänyt lähes kaikki ystäväni, ainakin kaikki hyvät ystäväni. Turhautuessani olin alkanut etsiä sisältöä elämääni alkoholista ja bileistä, sitä kuitenkaan löytämättä. Hyvien ystävien tilalle olin löytänyt joukon samanlaisessa elämäntilanteessa olevia, joiden kanssa olimme sopineet selviytyvämme elämästä ilman huolta ja stressiä, vain eläen letkeästi päivä kerrallaan. Pian alkoholikaan ei riittänyt tyydyttämään sitä suurta aukkoa joka elämääni oli porautunut, ja aloin käyttää vahvempia aineita, toisinaan myös sekaisin alkoholin kanssa. Vanhempani olivat minusta koko ajan huolissaan, mutta melko lailla kykenemättömiä tekemään mitään eteeni. Parantumisen olisi lähdettävä minusta sisältä päin.

Neljä hahmoa kohtasivat minut onnekseni sataman ainoan katulampun katveessa, ja huokaisin helpotuksesta. En olisi halunnut tulla toista kertaa pahoinpidellyksi saman illan aikana, vaikka samoilla mustelmillahan niistä olisi selvitty. Tunnistin yhden hahmoista puolitutukseni, jonka kanssa olin joskus käynyt kauppaa aineista. Olin kuitenkin hänen kanssaan sujut, joten pelkoa kahinointiin ei ollut. Yleensä vanhan velan perintä piireissämme tapahtui raaasti, eikä siinä säästytty murtumilta.

Olin jo pienenä villi, kuten perusluonteeni, ja sain monesti paljon tuhoa aikaan melko pienessä ajassa. Monet kerrat muistan saaneeni isäni vyöstä paljaalle takapuolelle ollessani tuhma, kuitenkaan koskaan itkemättä. Osasin jo pienenä kovettaa itseni kivulta. Silloin en tajunnut että joutuisin koko elämäni kestämään sitä ruumiillista kidutusta, jota pahoinpitelyksi kutsutaan.

Tänäkin iltana minut oli pahoinpidelty. Pari tuntia aikaisemmin olin ollut kaverini luona juhlistamassa iltaa. Ilta oli edennyt mukavan rattoisasti ja suhteellisen hillitysti. Olimme suunnitelleet elämää ja tulevaisuutta hyvillä mielin, toisin kuin yleensä. Tunnelma oli ollut melko neutraali, eikä kukaan ollut juonut itseään ämpärikänniin. Olimme lähes ylpeitä kehityksestä, jonka havaitsimme juhlinnassamme tapahtuneen, sillä jokaisessa meissä kasvoi pieni halu parantua ja elää kunnon kansalaisen elämää.

Tunnelma oli kuitenkin katkennut kun ovikello oli soinut päättäväisesti. Joku porukasta oli mennyt avaamaan oven varomattomasti, ja joukko kutsumattomia vieraita oli rynnännyt yksiöön. Itse en ollut heille mistään velkaa, mutta siinä temmellyksessä ei enää mietitty kuka kenellekin oli velkaa, siinä saivat kaikki osalliset turpaansa. Onnekseni asunto oli ensimmäisessä kerroksessa, ja pääsin melko nopeasti luikahtamaan ulos parvekkeen oven kautta, ja selvisin melko vähillä naarmuilla. Olin kuitenkin sen verran rajun näköinen, että vanhemmilleni en kehdannut mennä näyttäytymään. Olin päättänyt mennä kaverilleni yöksi, kunhan hän pääsisi ensin baarista kotiin. Siihen asti minun olisi kulutettava kaupungin katuja.

Lapsena jouduin muutaman kerran kaverilleni yöksi, sillä vanhempani olivat meneväistä porukkaa. He eivät kuitenkaan halunneet antaa lapselleen huonoa esimerkkiä, ja hankkivat minut usein muualle silloin kun halusivat pitää hauskaa. He luulivat, etten tajuaisi, mutta lapsi ymmärtää ja muistaa yllättävän hyvin.

Vihdoin pääsin rojahtamaan kaverini sohvalle. Kello tikitti jo pitkälle aamuyön tunneilla. En ollut ilmoittanut itsestäni mitään vanhemmilleni ja päätin laittaa äidille viestin. Lyhyt ja karu viesti kuului: olen kunnossa. Muuta en keksinyt, ja se riitti. Vastausta oli turha odottaa, porukat nukkuisivat taatusti. Me emme unelle antaneet sijaa, kun aloimme kaverini kanssa jutella ulkomaan matkoista. Olin aina haaveillut päästä ulkomaille, sillä koskaan en ollut Suomen rajaa ylittänyt, edes Ruotsiin!

Vanhemmat olivat kaikki rahansa aina säästäneet, enkä minä ollut säästön kohteena, vaan arvokiinteistöt ja sijoittaminen. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi tuottava kohde. Tällä hetkellä rahan saaminen ei olisi ongelma, menolippuun minulla kyllä riittäisi rahanlainaajia. Takaisin maksusta ei tarvitsisi edes huolehtia, tuskinpa he perääni lähtisivät, kunhan valitsisin tarpeeksi kaukaisen kohteen.

Aamuun mennessä suunnitelma ulkomaille lähdöstä alkoi olla kaverini kanssa valmis. Olin heti valmis lähtemään ja jättämään kaikki ongelmat Suomeen, ja aloittamaan uuden elämän uudessa maassa. Kohteeksi olimme valinneet jenkit, olihan se kuitenkin jokaisen suomalaisen unelma päästä edes kerran elämässään käymään siellä. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus jatkaa loppu elämäni unelmien ja suuruuden maassa. Suunnitelmissani oli päästä jopa töihin siellä, ehkäpä jopa näyttelemisen parissa. Pakattavaa meillä ei ollut, joten heti aamusta suuntaisimme kumpikin tahoiltamme kyselemään rahaa lainaksi, keksittyihin kohteisiin tietysti. Kukaan ei saisi tietää mihin olimme menossa ja miksi. Edes vanhemmillemme emme tulisi kertomaan tästä. Sovimme tapaavamme seuraavan kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä ja ostavamme yhdessä liput. Sen jälkeen ei olisi takaisin paluuta, koko uusi elämä olisi edessäpäin.

Lippujen ostaminen tapahtui käden käänteessä ja onneksemme jenkkeihin oli juuri lähdössä lento, niin että kerkisimme sinne juuri ja juuri. Turvatarkastuksista selvisimme hetkessä, sillä meillä ei ollut mitään matkatavaraa mukana. Lentokoneessa istuessani koin epävarmuuden kasvavan, mutta nujersin sen olemattomiin ajattelemalla kaikkia ongelmia joista pääsisin eroon vaihtaessani maata.

Vajaat kahdeksan tuntia lentokoneessa menivät rattoisasti nukkuen edellisen yön univelkoja pois. Ruokailun jälkeen minulle tuli levollinen mieli, ja tiesin tehneeni oikean päätöksen. Jokin mielessäni kuitenkin sanoi, että vanha sananlasku minkä taakseen jättää, sen edestään löytää pätee juuri tällaisissa asioissa. Vaivuin kuitenkin jälleen uneen, jossa elin tavallisten ihmisten tavoin, enkä antanut epäilykselle valtaa.

Lentokoneesta poistuimme kaverin kanssa vikkelästi, jotta pääsisimme nopeasti suorittamaan kaikki muodollisuudet. Passintarkastus ja sormenjälkien ottaminen olivat tiedossa, lisäksi virkailija otti myös kuvan. Huokaisin helpotuksesta seisoessamme aulassa, kaikki oli mennyt helpommin kuin luulinkaan. Kaverini lähti käymään vessassa, ja minä jäin vartioimaan tavaroitani. Silmäillessäni ympärilleni hahmotin neljä hahmoa tulevan minua kohti määrätietoisesti. Erotin heidän olevan rotevia miehiä, joita kuului kunnioittaa. He tulivat luokseni ja ottivat minut kiinni. Interpolin poliiseille oli mennyt tieto katoamisestani. Tästä vasta alkoi uusi elämäni sosiaaliviranomaisten valvomana. -Tiia Avovaara