Kylmä kouristi jäseniä ja polvet löivät loukkua astuessani ensimmäisen kerran sisään ovesta, jota ei ollut koskaan aiemmin avattu. Siellä vaanivat kaikki ne asiat joita en ollut ikinä halunnut kohdata. Vanhat, suuret puuovet avautuivat ja astuin sisään eteisaulaan. Seuraavaksi vuorossa oli tavaroiden poisotto, identiteetin riisto, joka sysäsi minut osaksi massaa. En ollut enää kukaan. Minut haudattaisiin tänne muiden kanssa, sulautuisin massaan, joutuisin eristetyksi siitä maailmasta, johon olin syntynyt. Johon kuuluin. Sisäinen vastarintani kasvoi jatkuvasti, mutta nyt se oli jo hyödytöntä. Olin menettänyt kaiken, hävinnyt. Ensimmäinen tappio koko elämäni aikana. Tämä toteamus nosti pienen hymyn huulilleni. En ollut koskaan hävinnyt. Paitsi nyt. Hymy kuoli huulillani ja palautti sen rennon tylsyyden, joka kätki kaikki vahvat tunteet sinne minne kellään ei ikinä olisi pääsyä. Se koskematon osa, jota kukaan ei ollut onnistunut tahraamaan. Menestykseni salaisuus. Oranssi puku toi esiin huonoimmat puoleni. Sikäli kun nyt ulkonäöllä olisi mitään merkitystä. Saisin oman tilani. Ilman muita. Vain minä ja ääni. Ei tarvitse katsella sitä aivotonta massaa, tavallisia, juntteja. Kellään heistä ei ole samanlaista ajattelua kuin minulla, yhtä nerokasta, yhtä tuhoisaa.. Pää pystyyn ja matka jatkuu. Pitkiä, jatkuvia käytäviä, mutkia, kaltereilla suljettuja ovia joiden takaa kuului hirveää ärinää. Turhaa ajanhukkaa. Osoitus ihmismielen heikkoudesta. Vieläkö pitkään? Ilmeisesti ei. Pysähdys. Vartija kaivaa avaimet esiin. Ei löydä sitä oikeaa. Turha mies. Hetihän sen huomaa, että tuolla se oikea avain on. Kummastunut katse. Haluatko vielä auttaakin minua lukitsemaan sinut tänne? Naurua. Ylimielisyys koituu vielä joskus hänelle turmioksi, kuten minulle, joka en sentään yksinkertainen. Lukko aukeaa ja astun sisään tappioni luolaan. Tänne se kaikki siis päättyy. Harmaat seinät, kalterit, teräsovi. Taidankin olla melko tunnettu. Ainakin hetken. Pian painun taas unholaan, muiden suurmiesten joukkoon, jotka ottavat minut avosylin joukkoonsa. Osaksi suurta imperiumia, jossa vallitsee luonnon valinta. Vahvimmat selviävät ja heikoimmat karsitaan pois. Minä olin jo omalta osaltani edesauttanut tätä valintaa. Enää en voi sitä tehdä. Jälkeeni tulee kuitenkin muita, jotka ottavat paikkani siinä maailmassa, josta minut on eristetty, karkotettu. Siirretty omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni. Estetty toteuttamasta sitä tehtävää ,joka minulle oli tarkoitettu. Taas se vapina alkaa. Kädet ja nyt jo jalat. Se on taas menoa. Vihdoin ohi. Kylmä hiki valuu pitkin kasvojani. Yksi pieni heikkous muuten niin täydellisessä rakennelmassa. Kaikki se, mitä vielä jäi tekemättä. Ahdistus. Äänet. Ne käskevät, tulevat taas. Yritin, yritin kovasti. Jäin kiinni. Hävisin. Suljen mieleni, mutta ne tunkeutuvat muurien läpi. Tappio. Ne jatkuvat. Huutavat niin, että korvia särkee. Ohjaajani, mentorini. Laitan kädet korville vaimentaakseni tuskan. Joku on ovella. Kukaan ei saa tietää äänistä. Äiti sanoi, ettei kukaan koskaan saa tietää äänistä. Poliisi. Ruokaa. Ei ole lainkaan nälkä. Ovi sulkeutuu ja olemme taas kahden äänen kanssa. Pää räjähtää. Ääni vaimenee. Leipä on kovaa. Ei ole kova nälkä. Istun ja odotan. En tiedä mitä. Jotain. Ihan mitä vain. Hiljaisuus ahdistaa. Kohta se taas palaa. Lasken numeroita. Se auttaa. Minä. Kuka minä olen? En ole enää mitään. Olenhan minä kuitenkin tässä. Minä ja äänet, kuten aina. Minä ja äänet ei kukaan muu. Outo, pelottava. Muut lapset karttoivat. Äiti oli hyvä. Äiti kuoli. Äänet jäivät. Ohjasivat ja neuvoivat. Käskivät. En halunnut tehdä, mutta tein silti. Olin heikko. Enää en ole heikko. Äänet kuitenkin jatkuvat edelleen. Voitanko? En ole hävinnyt ennen tänne joutumista. Minulla on mahdollisuus. Täytyy pysyä vahvana. Voittaa. Olen vahvempi kuin muut. Miksi siis äänet puhuvat minulle? Ne tietävät, aistivat, tuntevat. Löytävät minut vaikka yritän piiloutua. Olin niin menestyvä. Nyt äänet ovat vihaisia. Työ jäi kesken. Kylmää, märkää, harmaata. Silmänkantamattomiin. En nuku. Ne tulevat.. -Elisa Häkkänen