Hän seisoi ja odotti. Ei ollut aivan varma, mikä ja miksi, mutta jokin häntä veti sinne, sataman riehuvien ja välillä lempeiden aaltojen luokse. Aurinko porotti ihanan lämpimästi pienen tuulenvireen hieman leyhytellessä hänen hiuksiaan. Tämä kaikki tuntui rentouttavan mukavalta, mutta siihen se hyvän olon tunne sitten jäikin. Tuo oli vain jotain liian laimeaa. Vaikka auringon lämpö tulvahti melkein hänen sisimpiin ytimiinsä asti, hänen mielensä oli kovin raskas. Tuntui, kuin hänen sydäntään peittäisi jokin musta läpipääsemätön kalvo, joka esti häntä tuntemasta oloaan yhtään pirteäksi ja hyväntuuliseksi.

Tämäntapaisia tunteita hänellä oli ollut jo pitkän aikaa, ainakin viisi tai kuusi kuukautta. Voisiko hänen ystävänsä Alinan kaukainen kuoleminen vaikuttaa vielä jokapäiväisessä elämässä? Oliko tämä surua ja masennusta, vai johtuiko se stressistä?

Emilia oli aina rakastanut luontoa ja varsinkin merta. Sen huomaan hän pystyi jättämään ainakin joksikin aikaa murheensa ja mieltään painavat asiat. Purjehtimisharrastus oli alkanut jo hänen ollessa pieni lapsi, koska hän oli ollut merillä purjehtimassa useasti vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin viima aikoina Emilia oli tuntenut olonsa purjehtiessa vain entistäkin surullisemmaksi. Hän kaipasi Alinaa, mutta myös haikaili miesystävän löytämisen perään. Meri toi nuo ihmissuhdeasiat kummallisen voimakkaasti 43-vuotiaan naisen mieleen. Olisiko tarvetta pitää taukoa purjehtimisesta ja palata arkkitehtitoimistoon? Ei, se ei tullut kuuloonkaan. Emilian mieli olisi vähintäänkin yhtä apea sisätiloissa tietokoneen ja talonkaavojen parissa. Ehkä hän saattoi pitää taukoa purjehtimisesta ja tehdä jotain aivan muuta. Mutta ainakaan vielä hän ei ollut valmis arkkitehdin töihin. Oli keksittävä jotain muuta.

Emilia käveli kaupungilla pikkuputiikkien ohitse ihastellen näyteikkunoiden asetelmia. Hän tarkasteli kesäisen värikkäitä leninkejä ja paitoja, ihasteli kauniita astiakokoelmia ja katseli kaihoavilla silmillään pehmeitä tyynyjä sekä orvokkien loistoa kukkakaupassa. Yhtäkkiä hän näki antikvariaatinkyltin. Emilia kulki havaitsemansa opasteen mukaan vanhojen kirjojen kauppaan.

Hän astui narisevasta ovesta sisään liikkeeseen, josta tulvahti vanhojen kirjansivujen tuoksu. Se tuntui lumoavan ihanalta. Hän oli löytänyt unelmointinsa ja kaipauksensa kohteen. Emilia tervehti hieman värisevällä äänellä silmälasipäistä, mukavan oloista, vanhahkoa miesmyyjää ja meni tutkimaan tummanruskeiden kirjahyllyjen sisältöä.

Tuolla kaupassa vierähti pitkä tovi. Kirjojen tutkiminen oli nautittavaa. Niistä saattoi löytää aina vain uusia ulottuvuuksia. Sitä hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, mutta nyt se kirkastui hänen mieleensä selvemmin kuin koskaan. Hän oli paratiisissa! -Sanni Kopo