Häämarssin soidessa
Tilaisuus oli lähtenyt hyvin käyntiin. Olin odottanut kirkon ovella vieraita saapuvaksi ja kaikki olivat tulleet, paitsi morsiamen sisar. Pientä sählinkiä siitä oli syntynyt, mutta ilmeisesti perhe on tottunut tämän sisaren tempauksiin, joten tilaisuus voitiin aloittaa. Olin tervehtinyt kaikki vieraat ovella ja astellut alttarille, katsonut kun ihmiset istuutuivat aloilleen ja hymyillyt ihmisten ilolle ja riemulle. En ikinä menettäisi tunnetta näistä tilaisuuksista, vaikka niitä usein teinkin ja vaikka niissä joskus sattuikin kaikenlaista.

Nyt alkaa soimaan häämarssi. Hymyni alkaa vetäytymään lähemmäs korvia, kun näen tulevan morsion rakastavan ilmeen. Isä luovuttaa hänet miehelle, joka katsoo tyttöä ihaillen. Olen korviani myöten ihastuksissani tästä uudesta parista. He näyttävät oikeasti rakastuneilta, eivätkä yhtään näytä panikoivan tätä tilaisuutta. Pari on alttarilla edessäni ja katsovat minua odottavasti. Aivan totta, on minun vuoro puhua: "Hyvät seurakuntalaiset, me olemme kokontuneet tänne liittämään tämän parin yhteen Jumalan edessä...". Ovi paukahtaa auki ja odotan kuka sieltä mahtaisi saapua. Keskeytän puheeni hetkeksi, mutta kun näen seuraavaa pääsee suustani: "Voi herranjumala". Siellä on morsiamen odotettu sisar. Ennen kuin kukaan muu näkee, ehdin järkyttymään tulijasta, joka astelee ylväästi eteenpäin kauniissa hääpuvussa täysin tällättynä. Näen parin suiden loksahtavan auki ja kuin hidastettuna kaikkien vieraiden kääntyvän katsomaan ovelle päin. Tilanne on niin häkeltävä, että tulen sanotuksi ääneen: "Ei kai taas". - Tanja Lovikka

---

Tiesin jo illan aamussa etten sinä yönä tulisi nukkumaan. Silti, vaikka sen syvällä sisimmässäni tiesin, menin sänkyyni ajatellen sen olevan harhaa, sitä samaa harhaa joka mieleeni hiipui jokainen yö kellon tikittäessä eteenpäin, varastaen kallisarvoista aikaani. Minä näet toivoin. Toivoin ettei tästä yöstä tulisi sellaista yötä.
Näitä öitä oli ollut satoja. Yön ja päivän välillä on se ero, että päivä on täydellisen järjen ja todellisuuden aikaa. Yöllä hiipuu järki, eikä olekaan enää varmaa onko maailma tässä, onko todellisuutta olemassa, onko mitään olemassa. Se on se valtava ero, se ero joka jakaa minunkin elämäni kahtia.
Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä sitä. He eivät ymmärrä yötä. Kun hämärä hiipuu vieden päivän mukanaan niille ihmisille kaukaisuuteen ketä en tunne, ketä en välttämättä koskaan tapaa, kun luontokin ulkona vaipuu hiljaisuuteen antaen tuulen hiljaa kuljeskella keskuudessaan, kun kaikesta maailmassa häviää ääni, kun kellon luja tikitys on universumin ainut sointu, joka sekin on armoton osa hiljaisuutta, silloin heräävät kaiken sen vastakohdat jotka liittyvät järkeen, onneen ja valoon. Ja tänä aikana ihmiset menevät nukkumaan. He menevät ja antavat mielensä ja ruumiinsa levätä. He ovat onnellisia, inhimillisiä ihmisen luonnossaan, kun he vaipuvat syvään tajunnan toiselle tasolle, paeten kaikkea sitä mikä erottaa heidät tästä maailmasta. Uni on ihmiselle kuin heroiini riippuvaiselle. Ihminen hengittää unesta, hän tarvitsee sitä kuin rakastuneet ihmiset toisiaan.
Tämä oli taas sellainen yö. Mutta pahempi.
Yön hämärän vilkastuttaessa mielikuvitusta, kun mieleen syöksyy kuvia, lauseita, tilanteita, toiveita, sitä toivoisi vähitellen olevansa tunteeton. Toivoisi mielen olevan yksinkertainen kuin eläimellä, niin yksinkertainen ettei tarvitsisi kantaa mukanaan sitä taakkaa joka seuraa taidosta ajatella asioita. Syvällisesti. Sitä toivoo että olisi edes tavallinen ihminen, sellainen ketä halveksii pinnallisuuden tähden. Mutta ei, tämä yö oli yksi pahimpia. Yrittäen paeta omia ajatuksiani tuijotin kattoon laskien niitä pisteitä joista tiesi siinä kohden puuta olleen oksa. Näin katon kuitenkin vain yhtenä sumuna, joten luovutin.
Aluksi sitä ajattelee vain tavallisia asioita. Ajattelee ajattelemistaan odottaessaan mielen kyllästymistä ajatteluun ja vaipuvan pois. Loma. Työ. Koulu. Saran kanssa Helsinkiin. Lyhyt menneisyys, lyhyt tuleva. Elämä on niin tavallista, niin helppoa. On niin vaivatonta hengittää, niin vaivatonta kävellä kadulla kenkien päästäessä läpi kaiken loskan ja sateen.
Tuntien ajattelun jälkeen niskaa pakottaa, kämmenet hikoavat ja silmiä särkee. Keho huutaa unta, huutaa, mutta mieli on armoton. Sitä yrittää ajatella että mitä sitten. Ei sen väliä vaikkei nukkuisikaan. Mutta mielen valtaa yhä uudelleen kaksi vastakkaista voimaa, joista toinen on puhdas järki, se joka sanoo miten asia pitäisi olla, mikä olisi inhimillistä ja normaalia. Mutta kuinka voisin antaa periksi järjelle, kun toinen voima, se joka synnyttää luovuuden, se joka todistaa kaiken sen olemassaoloa mitä ei voi järjellä ymmärtää, valtaa minut. Maailma on kuin syvä joki, syvä ja kaunis joki jota ei saa mennä liian lähelle tutkimaan ettei se vie mukanaan. Sillä kaikki se mikä on järjen vastaista on myös vaarallista. On turvallisempaa seurata tosiasioita, synnyttää se luovuus joka seuraa tiukkoja faktoja, asioita mitä voi kosketella, mitkä ovat konkreettisia. Todellisia. Turvallisia.
Ja siltikin, vaikka pelko ottaa vallan aina juuri ennen nukahtamista, se aina tapahtuu. Pelko tuntematonta voimaa kohtaan häviää aina silloin kun uni valtaa mielen, sieppaa sen mukaansa ja vie maille jotka ovat epätodellisia, mutta turvallisia, tarpeellisia. Miksi se on niin pelottavaa, tuntea kuinka keho halajaa unta sitä saamatta, tuntea kuinka sydän lyö kellon tikittäessä samaan tahtiin?
Se on se kun ei ole varma mikä on unta, mikä totta. Rajaviiva. Toden ja epätoden häilyvä ero. Ei pelko tuntematonta kohtaan, vaan pelko siitä onko jonain päivänä enää tietoinen mikä on totta ja mikä ei. Se on se pelko joka ajaa mielen karttamaan unta. -Veera Heinonen

---

Oman nimen kirjainten uudelleen muodostuksesta syntyneestä nimestä tehty tarina: Nasi

Nasi Räinärine oli tavallinen maahanmuuttaja Afrikan-maalta. Hän oli saapunut Suomeen noin kolmisen vuotta sitten ja oli heti tajunnut, että täällä hänen olisi hyvä olla. Hän oli siis päättänyt ryhtyä rehdiksi ja uutta isänmaataan kunnioittavaksi kansalaiseksi. Ihan alkutöikseen hän oli marssinut sisään virastoon, jossa hän saattoi muuttaa nimensä joksikin enemmän suomalaiseksi. Nasi poisti nimestään kaikki kirjaimet, joita Suomessa ei tunnettu, ja laittoi mielivaltaisesti pois pudotettujen kirjaimien kohdalle suomalaisia kirjaimia. Lopputulos olikin jo edellä mainittu: Nasi Räinärine! Nasi oli varsin tyytyväinen jo valmiiksi elämäänsä suomessa, mutta vielä tyytyväisemmäksi hän tuli saadessaan töitä puhelinmyyjänä lattiarättejä myyvästä firmasta. Näin hän saattoi siis ottaa yhteyttä muihinkin suomen kansalaisiin! Miehellä oli myös tytär, jonka hän oli tuonut mukanaan Suomeen. Tytär olikin sopeutunut hyvin uuteen kotimaahansa. Nasi sai jatkuvasti kutsuja rehtorin kansliaan juttelemaan siitä, kuinka hänen koulussa varsin suosittu tyttärensä terrorisoi itseään heikompia koulun pihalla. Koska Nasi ei tiennyt, mitä sana terrorisoida tarkoitti, hän päätti vain nyökyttää päätään samalla hymyillen rehtorille, ja keskustelun päätteeksi kutsua tämän saunaan.
Tosiaan, mies oli päättänyt maksimoida suomalaistumisensa liittymällä Helsingin Saunaseuran jäseneksi. Hän kävi myös pitkillä pilkkiretkillä yhdessä puhelinmyynnin kautta saamiensa ystävien kanssa. Kerran, kun pilkkiretkeltään palaava Nasi saapui kotiin, hän huomasi asuntonsa olevan täynnä ympäripäissään riehuvia nuoria, jotka huudattivat uusimpia hittibiisejä CD-soittimesta niin kovaa, että mies epäili sen kuuluvan hänen mummolleen asti Etelä-Afrikkaan saakka. Mutta tyttären vakuutettua, että pieni tapaaminen oli vain osa suomalaisia perinteitä, Nasi liittyi iloisena teinien seuraan juhlien aamuun asti. - Riina Räsänen

---

Huoneeni nurkassa seisoo suuri, vihreä naulakko. Se on kulkenut mukanani monta monituista vuotta kantaen harteillaan raskaiden vaatteideni painon, ja muokannut olemuksellaan huoneeni sisustusta. Naulakko on ollut monessa mukana. Yhdessä on muutettu paikasta toiseen, eikä mikään uudempi ja modernimpi huonekalu, kuten aikakaan, ole päässyt väliimme. Uutuuttaan hehkuvan, räikeän vihreän naulakon näin ensimmäisen kerran raskaan koulupäivän jälkeen. Raahauduin silloin huoneeseeni ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Maalatun vihreinä hohtavat koukut ja kauniisti haarautuneet jalat veivät sydämeni. Leijuin kuin pilvissä. Vihdoinkin jotakin, johon voi aina luottaa. Se seisoisi aina valmiina ottamaan vastaan vaatteita sanomatta koskaan vastaan tai vetämättä naamalleen loukkaantunutta ilmettä. Yhdessä voisimme jakaa sen tuskan, että lempipaidassa on kastiketahra tai uusissa housuissa on reikä. Juuri silloin kun olisin laittanut ne päälle. Sydämeni oli pakahtua, kuinka paljon tunteita pieneen sydämeen nyt mahtuisi.
Uutuudenviehätys kesti kuitenkin vain hetken verran. Jumalainen vihreä olemus alkoikin näyttää vain tavalliselta, vaatteiden peittämältä rötisköltä. Hetken harkitsin jopa sen hävittämistä, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Olisi ollut vaikea luopua jostakin, joka on jo kauan ollut osa elämää, ja vain sen vuoksi että vaihtaisi sen uudempaan ja kauniimpaan. Suhteemme pysyi tasapaksuna, tylsänä vaikka vaatteet joka päivä muuttuivatkin.
Sitten tuli muutto uuteen asuntoon. Saisin sisustaa huoneeni uudestaan. Nyt jouduin jälleen kohtaamaan syrjään siirtämäni asian. Ottaako vaiko jättää? Huoneeni teemaksi tuli vihreä, en ollut valmis heittämään kaikkea hukkaan pienten narahdusten vuoksi ja luopumaan kaikesta hyvästä, mitä olimme yhdessä kokeneet. Naulakko alkoi kyllä jo hieman nitistä hoitamattomuuttaan ja vanhuuttaan, mutta aina muistellessani ensi tapaamistamme näin naulakon uutuudenloistossaan ja rakkaus rinnassani roihahti roimiin liekkeihin. En voisi elää ilman sitä. Eläminen yksin ja vaatteiden lojuminen lattialla olisi pahinta mitä kukaan voi kokea. Eihän niistä enää sen jälkeen voi tietää mitkä ovat puhtaita!
Vaikka naulakko nitisee ja natisee, on vähän vinksallaan ja koukut sojottavat sinne tänne,ja värikin kelpaisi enää vain retro- sisustajalle en kuitenkaan vaihtaisi sitä nuorempaan ja parempaan. Me vanhenemme yhdessä, ainakin seuraavaan muuttoon asti. -Elisa Häkkänen