Kappale 1
Vielä vähän aikaa sitten aurinko oli paistanut kirkkaasti. Lumihanki oli narskunut iloisesti nauraen ja aurinko oli saanut hangen kimmeltämään kuin sen merenpohjaan uponneen aarteen, jota kukaan ei koskaan löytänyt. Lumihiutaleet olivat leijuneet maahan kuin enkelinsiivestä irronneet hennot höyhenet. Yhtäkkiä oli taivaalle ilmestynyt pilviä ja nyt kun olin lähdössä hiihtämään, ne olivat muuttuneet hyvin tummiksi ja painostaviksi. Näytti kuin ne olisivat olleet vain kädennoston verran yläpuolellani. Vaikka pilvet varjostivat järvenrannoilla olevia lumisia puita, oli tässä musertavassa säässä jotain niin upeaa ja jylhää. Mieleni oli aivan hiljaa ja hiihdin säästä vaikuttuneena eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Ohitseni juoksi omistajaltaan karannut koira, joka iloitsi vielä hetken vapaudestaan ennen kiinnijäämistään. Naurahdin sen elämänilolle. Vielä hetken aurinko pilkotti pilvien lomasta ja loi hentoja säikeitä järvelle, aivan kuten toivonpilkahduksia mielessäni, mutta hetken kuluttua nekin olivat jo sammuneet.

Olin ehtinyt jo niemen kärkeen asti, kun aloin itkemään. Suru täytti mieleni niin äkkiä, etten ehtinyt ollenkaan varautumaan siihen. Lysähdin polvieni varaan ja tunsin viiltävän kivun sisimmässäni. Unohdin julman, vaikuttavan ilman ja ympärilläni iloisena lenkkeilevät ihmiset nyyhkytysten vavisuttaessa lumeen käpertynyttä kehoani. Kyyneleet lämmittivät poskillani hetken, ennen kuin ne kylmettyivät ja saivat poskeni kirveltämään. "No kai tämäkin on jonkinlaista edistystä", tiuskaisen itselleni. Heikkouteni sai minut suuttumaan. Kolme viikkoa sitten olin heittäytynyt todella vaikeaksi. Olin itkenyt kaiket päivät enkä ollut puhunut masennukseltani ollenkaan. Itseni sisään käpertyneenä en ollut kiitoksen sanaa sanonut avuliaille lähimmäisilleni. Talostani en ollut mihinkään lähtenyt koko sinä aikana, ennen kuin ystäväni olivat pakottaneet minut ulos muutama päivä sitten. Vielä kolme viikkoa sitten enkelin siivistä tipahtaneet untuvat olisivat saaneet minut itkemään näkemättä niiden kauneutta. Vielä kolme viikkoa sitten en olisi voinut hymyillä lenkillään iloisena käveleville pariskunnille ja pystynyt tajuamaan, että joidenkin suhde voi onnistua. Vielä kolme viikkoa sitten kaikki näkemäni olisi muistuttanut minua kuolleesta lapsestani ja eroon päättyneestä suhteestani. Kapuan ylös vavisten sisältäni kumpuavasta tyhjyydestä ja suljen silmäni. Hetken sisäisen kamppailun jälkeen saan ylpeyteni ja päättäväisen luonteeni jaloilleen ja rohkaisen itseäni. "Tästä kun selviät... Tästä kun selviät kaikki on hyvin. Olet vahva luonne, eikä tämä sinua kaada". Lähden raivokkaasti hiihtämään eteenpäin, enkä anna tunteen palata. Sauvat upposivat lumeen ja jättivät hangen pintaan revenneen jäljen, mutta tiedän, että aika tuo mukanaan pilvet, jotka korjaavat repeämän.

Istun sohvalla takan ääressä harteillani täkki ja käsissäni lämmin kupillinen teetä. "Voitko jo paremmin?", kysyy ystäväni Karita ja laskee kätensä olkapäälleni. Nyökkään väsyneesti. "Tiedän, että kehotin sinua liikkumaan surut pois ja antaamaan mielen tuulettua, mutta en tarkoittanut, että sinun tarvitsisi itseäsi kipeäksi asti hiihtää", olin kuulevani huvittuneen sävyn hänen äänestään. "Ja sinä vain naurat sille? Toisen surulle? On siinäkin ystävä", tuhahdan suuttunutta teeskennellen. Tiesin aivan hyvin, että Karita huolehti minusta suuresti ja olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. "Miksen iloitsisi, kun näen, että hullusta liikuntahetkestäsi huolimatta voit jo paljon paremmin. Voit jopa niin hyvin, että tuota äskeistä olisi melkein voinut pitää huumorin poikasena... Sitäpaitsi mitään ei kuitenkaan käynyt ja voit nyt hyvin, miksi olisin surullinen?" Karita virnistää minulle ja saa minut hymyilemään. "Tunnet minut aivan liian hyvin", kommentoin. Karita nauraa makeasti kovaan ääneen ja sanoo: "Siksi olenkin ystäväsi". Karitan iloinen luonne saa minutkin tuntemaan oloni hyväksi ja kulautan kurkkuuni tilkan teetä. Itse en asiaa muista, mutta olin kuulemani mukaan pyörtynyt kotiovelleni ja Karita oli noukkinut minut sisälle. Miten hän sattuikin vierailemaan niin sopivasti? "Kiitos tuestasi. Se merkitsee minulle paljon", sanon kankeasti liikuttuneena ja näen Karitan silmien taas välkehtivän hänen lisätessä puita takkaan.

Kappale 2
Astun ovesta sisään ja hengitän tuttua toimistotuoksua. Pyyhin lumisia kenkiäni kynnysmattoon ja katselen toimiston mustaa, märkänä kiiltävää kivilattiaa. Katseeni nousee kävellessäni huoneen mahonginvärisiä seiniä pitkin ovien nimiplakaatteihin. "Järvinen... Kotilainen... Lepistö" Laitan avaimen lukkoon ja avaan oven. Huoneessa on pimeää, mutta muistan tarkasti missä mikäkin huoneessani sijaitsee, joten astelen varmoin askelein työpöytäni ääreen ja jätän työsalkkuni sen viereen. Otan pitkän takin päältäni, kierrän pörröisen kaulaliinan pois kaulaltani ja laitan ne nurkassa sijaitsevaan tummanruskeaan puiseen naulakkoon.

Menen takaisin käytävälle ja huomaan, että vasta Kotilaisen Lauri on saapunut töihin. Kävelen käytävää raukeasti ja koputan hänen oveensa. "Järvinen perkele, missä sitä ollaan luurailtu? Luulisi sinunkin tajuavan, että kun Lepistö on poissa, sinä et voi ottaa vapaata ihan miten haluat!", Lauri huutaa katse seinään kohdistettuna eikä siten huomaa tulijaa ja tämän ongelmia olla nauramatta. "Noinko te olette pulassa ilman minua?", sanon hymyillen ja sittenpä vasta hymyilen suuresti, kun näen Kotilaisen ilmeen hänen kääntyessä vierastaan päin. "Se onkin Lepistö piru vie!", Lauri huudahtaa ja ryntää halaamaan minua saaden minut kiljahtamaan nostaessaan minut syliinsä ja pyörittäessä ympäri huonetta, "Et tiedäkään kuinka sinua on täällä on kaivattu! Järvinen on hävinnyt kuin tuhkatuuleen ja olen hoidellut yksin myös teidänkin asiakkaita, vaan eipä se niin vain onnistu kun en tiedä yksityiskohtia tapauksista". Hymyilen hetken ja sitten sanon Laurille vakavoituen: "Hienoa, että olet saanut hoidettua asioita minun - niin ja Sirpankin poissa ollessa, mutta kerrohan minulle, ethän vain käytä noin karua kieltä asiakkaiden läsnäollessa ja varsinkaan missään oikeusistunnoissa?". Lauri laskee minut alas ja mutisee hieman häpeissään: "En toki, olen vain joutunut tosiaan hieman tiukille teidän ollessa poissa, anteeksi kielenkäyttöni my lady". "Eipä mitään ukkoseni", naljailen Laurille, "Eiköhän ruveta töihin?".

"Tämä on Asianajajatoimisto JKL:n puhelinvastaaja, jätä viesti tai soittopyyntö sekä numerosi äänimerkin jälkeen...", kuuluu huoneestani kun astun käytävälle. Ensimmäinen lause itkuiselta soittajalta kuitenkin pysäyttää minut kuin seinään: "Täällä Kari Järvinen, tarvitsisin asianajajan apua Sirpa Järvisen kuolinpesän selvittämisessä...". Kuulen sydämeni tykytykset, tunnen hengitykseni käyvän raskaaksi ja näen kuinka käytävä tärähtelee sydämeniskujeni tahtiin. Aivan kuin hetki olisi hidastunut. Käännän painavaksi käyneen pääni hämmentyneenä tulosuuntaan ja... Pimeää.

Jokin häikäisee silmiäni. Avaan silmiäni hieman ja valot vilisevät niiden ohitse. Minua kuljetetaan sairaalan käytävällä. Päätä särkee. "Mitä tapahtui?", mutisen inhottavasta kivusta ähkäisten. "Pyörryit ja löit pääsi lattiaan. Työtoverisi kuljetti teidät sairaalaan ja joudut olemaan tämän päivän täällä tarkkailussa. Iskit pääsi aika pahasti.", minua kuljettava hoitaja sanoi myötätuntoisena, "hän odottaa aulassa, että pääsee tapaamaan teitä osastolla. Osastolle viemme teidät sen jälkeen, kunhan olemme käyneet kuvauttamassa pääsi".

Herään. Olin nähnyt hyvin erikoista unta. Olin ollut seitsemän vuotta nuorempi, käynyt taas lukiota ja olin raskaana. Toisin kuin todellisuudessa, otin abortin, kuten äitini oli ehdottanut. Olin pistänyt poikki poikaystäväni kanssa, joka oli hyväksikäyttänyt minun nuoruuden naiivia ihastumista. Hän oli hyväksikäyttänyt minun harkisemattomuuttani ja haluani kiirehtiä. Olin katunut sitä jälkeenpäin, aivan kuten myös oikeassa elämässä, mutta oikeassa elämässä olin luullut sen suhteen olevan aito. Oikeassa elämässä olin luullut olevani tarpeeksi vanha huolehtimaan lapsesta. Olin luullut, että minusta olisi siihen kaikkeen, että minusta olisi opiskelemaan, huolehtimaan vauvasta ja olemaan hyvä vaimo miehelle, jota en rakastanut ja joka ei rakastanut minua. En tietenkään siinä vaiheessa ollut ymmärtänyt mitä kaikkea se tulisi vaatimaan minulta. Se vei kaiken aikani ja olen jälkeenpäin hämmästellyt, että jossain kuitenkin onnistuin. Onnistuin nimittäin opiskelemaan ja valmistumaan asianajajaksi. Sainpa vielä hyvän työpaikankin enkä pidä itseäni mitenkään huonona työssäni. Huono vaimo minä olin ollut, sillä en rakastanut häntä ja silti esitin rakastavani, vaikka me molemmat tiesimme asian oikean laidan. Tiesimme sen jo ennen kuin menimme naimisiin. Rakkautta siinä suhteessa ei ollut ollut, vaan meidät oli sitonut yhteen jaettu hairahdus ja vastuu lapsesta. Siitä voin olla ylpeä: meistä oli ollut tarpeeksi vastuullisuutta huolehtimaan lapsesta yhdessä, vaikka meidän molempien oli varmasti jossain vaiheessa tehnyt mieli heittää pyyhkeet kehiin. Viisain ratkaisu olisi joka tapauksessa ollut abortti. Mutta olin seisonut itsepäisesti naiivin päätökseni takana ja aiheuttanut kärsimystä meille kaikille. Miksi minä tein niin? Miksen valinnut oikein ja tehnyt aborttia? Miksi kahlitsin sen miehen itseeni? Ja miksi toin maailmaan lapsen, joka kuoli muutaman vuoden jälkeen? En tietenkään voinut tietää sitä etukäteen, mutta silti se hiersi mieltäni hullun lailla ja sai minut tuntemaan käsittämätöntä syyllisyyden tuskaa. Kaikki voisi olla niin toisin.

Havahdun ajatuksistani ja katson ympärilleni: valkoiset seinät, turkoosit verhot, vaaleanruskea vierailijapenkki ja harmaa yöpöytä. Yöpöydällä on kukkakimppu. Katson viestilappua, kukat ovat Laurilta. "Vai näin se työurakka sitten lähti jatkumaan. Kävin vielä töiden jälkeen sua katsomassa, mutta nukuit niin kauniisti kullannuppu, etten raaskinut herättää. Tervehdy nyt ihan rauhassa ennen kuin tulet töihin. Kyllä minä pärjään. xxx Lauri" Katson vielä hetken kukkia ja tokaisen itsekseni: "Minä olen ihan kunnossa", ja nousen ylös - huonoin tuloksin. Hetken oloni on kuin vuorenvalloittajalla, mutta sitten tunnen kummaa tutinaa jaloissani. Hengitän syvään, yritän ottaa askelen ja päädyn lattialle makaamaan.

Hetken kuluttua yritän päästä ylös. "Ensin kyynärpäiden varaan.. Nooiin. Hyvä tyttö. Sitten polvet vatsan alle...", puhelen itsekseni. "Vai on meillä täällä meneillään jumppatuokio", kuulen äänen takaani ja säpsähdän, "Olisit voinut kutsua minutkin. Olen aika haka keksimään liikkeitä reisille", ääni jatkaa naurahtaen. Punastun omasta asennostani ja tietoisuudesta siitä, että tällä hetkellä takapuoltani peitti - jos peitti - hyvin ohut kerros sairaalan vihertävää kangasta. Mies ei siitä kuitenkaan hämmentynyt, vaan auttoi minut niin nopeasti ja helposti ylös sängylle, etten ehtinyt tajuamaan mitä tapahtui, ennen kuin jo katselin hänen harmaana sädehtiviin silmiin. "Kappas. On, sillä jumppaajalla kauniit kasvotkin timmin takapuolen lisäksi", mies kiusoittelee. Siinä sainkin vastauksen aikaisempaan pohdintaani. Punastun ja vedän sairaalakaapua hieman paremmin ympärilleni, mutta hymyilen sitten tilanteelle ja kiitän miestä: "Kiitos. Onpa siitä aikaa, kun viimeksi tuon kuulin. Ja kiitos, että autoit ylös, en olisi todennäköisesti sieltä ylös päässyt. Vaikken olisi myöntänyt sitä kuin vasta lattialla nukutun yön jälkeen". Mies katselee potilaskansiotani puhellessani ja hymyilee sitten: "Vai että on pikku potilaamme Laura mennyt pyörtymään ja päänsä lyömään. Pääset jo huomenna pois", nyökyttelen ja hymyilen huvittuneena sille, että hän puhuttelee minua kuin lasta,"Mutta jos sinä pääset jo huomenna pois, on kaiketi minulla mahdollisuus tutustua pikkuiseeni, jos vain pyydän sinut syömään viikonloppuna". Puhetyylistä huolimatta hän ei kuitenkaan ilmeisesti pitänyt minua minään pikkuisena, siispä tokaisen hänelle: "Vai oli takapuoli noin hyvännäköinen", olin niin mieltynyt häneen, että päätin suostua kiusoitellen,"Ehkäpä sitä voisikin, mutta en tiedä kuinka huolissani pitäisi olla siitä, että kysyit tuota minulta juuri sen jälkeen kun olit nähnyt minut puolialastomana". Mies punaistuu hetkeksi, mutta tajuaa sitten, että vitsailen vain ja vastaa samalla mitalla: "Voin mitä rehellisimmin sanoa, ettei se vaikuttanut mitenkään minun päätökseeni kutsua sinut päivälliselle... Ainakaan paljoa", mies nauraa ja sanoo sitten poistuessaan: "Tulen hakemaan sinut sitten lauantaina kello seitsemältä. Saat numeroni vastaanotosta nimellä Henri Liukkonen siltä varalta, että tämä ei jostain syystä onnistukaan, mistä olisin mitä suuremmin harmistunut". Hymyilen hänelle ja kysyn vielä mukamas viekkaana perään: "Mistä tiedät tiedät mistä haet minut?" Henri naurahtaa ja heilauttaa potilaskansiota astuessaan huoneeni ovesta ulos. "Niinpä tietysti", totean tuntien itseni tyhmäksi. "Treffit lauantaina seitsemältä", minun oli vielä sanottava itselleni ääneen, sillä en voinut millään uskoa sen olevan totta.

Kappale 3
Minua hermostuttaa. On lauantai ja kello näyttää 18.38. Miksi menin suostumaan tähän tapaamiseen? Siitä kun lapseni kuoli ja mieheni jätti on vain kuukausi ja lain mukaan olen yhä naimisissa. Miksi siis suostuin tähän? Ehtisiköhän vielä soittaa ja perua tapaamisen? Ei, ei minusta olisi niin törkeäksi. Siispä näppäilin Karitan numeron puhelimeen tehdäkseni paniikkisoiton. Nyt pitäisi enää vain miettiä miten pystyisin kertomaan tästä Karitalle alle 20 minuutin? "Karita Miettinen", kuuluu langan toisesta päästä. "Minä tässä moi", sanon hermostuksesta hengästyneenä. "Hei Laura! Miten menee? En olekaan kuullut sinusta vähään aikaan! Kerro kuulumiset", Karita hihkaisee iloisena. Pyöritän kädessäni avaimiani hermostuneena, hetken hiljaisuuden päästä Karita kysyy huolestuneena: "Onko kaikki kunnossa? Olet niin hiljaa". Sitten saan kerättyä rohkeutta ja sanon: "Ei minulla mitään hätää, iski vaan sellai paniikki, kun nyt se lääkäri sieltä sairaalasta on just tulossa hakemaan minua treffeille ja...""Vou vou VOU, nyt sä Laura rauhoitut ja kerrot kaiken ihan rauhassa. Kuka lääkäri? Mikä sairaala? Milloin sä sairaalassa olet käynyt? Ootko sä ihan kunnossa? Siis treffit? Mitkä ihmeen treffit? Ootko sä mennyt sopimaan treffit! Mut hei Laura sehän hienoa, that's my girl!", Karita on yhtä iloinen kuin aina, niin sen tapasta, se olisi iloinen, vaikka olisin kertonut juuri murhanneeni exäni. "Noku menin maanantaina töihin ja kuulin sit hirveitä uutisia ja mut kuskattiin sairaalan kun pyörryin ja sit siellä oli tää lääkäri joka pyysi mua treffeille... Karita mitä mä teen!", kerron hätäisenä tietämättä tajusiko Karita ollenkaan, olematta varma ymmärsinkö itsekään kunnolla mitä sanoin. Ovikello soi. Veri ryntää kasvoilleni. "Nyt se tuli""Mene ja pidä hauskaa". Lopetan puhelun. Eteisen pöytä, rytyssä oleva ovimatto, silmäreikä, ovenkahva, kilisevät avaimet. "Moi! Oletko sä jo valmis?" -Tanja Lovikka