Merirosvon elämää, ei sen enempää eikä vähempää

Linkkaan pitkin katua, puolisokeana ja vasen puujalka muistuttamassa menneiden aikojen suuruudesta. Nykyään kukaan ei enää muista minua, Kapteeni Puolikorvaa, joka sentään aikoinani olin maailman mahtavin seikkailija, merten kauhu. Valtakunnat tutisivat pelosta, ja ihmisten polvet, mikäli heillä sellaiset oli, löivät loukkua heidän havaitessaan lähestymiseni. Odysseukseenkin minut on rinnastettu, sellaisia koetuksia eteeni merellä sysättiinkin.
Muistan kuin eilisen sen päivän jolloin lähdimme purjehtimaan rakkaalla jollallani pitkin valtamerta. Olin silloin kahdenkymmenen korvilla, mutta kuitenkin jo kokenut merikarhu. Lähdimme Aallonharjan satamasta hurjan miehistöni kanssa pakattuamme loistavat kulta- aarteet ja muutamat kultahampaat arkkuihin, ja laivan lastauksen jälkeen olimme jälleen valmiit kylvämään kauhua heikkojen ihmisten mieliin. Purjehdimme laivallamme maailman suurimpia jokia pitkin, kun valtamereltä oli pois päästy, pysähtyen välillä kaappaamaan lisää aarteita. Tällä kertaa pysähdyimme joka kolmannessa satamassa, hupaisaa peliä. Kaikki kaupungit odottivat pelokkaina ja hampaiden kalinan, samoin kuin helpotuksen huokauksen kuuli tuulen viestinä, mutta kaikki se hukkui riemukkaan hohottavan nauruni alle. Rommitynnyrit täytyi täyttää melko usein, eihän sitä selvin päin merirosvolauluja rallatella. Vähitellen virta alkoi taas voimistua, eikä laivojakaan tullut vastaan enää yhtä usein kuin aikaisemmin. Illan pimetessä oli minun vahtivuoroni, täytyihän jonkun olla hereillä toisten rosvojen varalta, lojaalius kollegoita kohtaan kun ei kuulu vahvimpiin puoliimme. Kantapään kautta sekin on opittu, puhki kuluneet, reiälliset ja vieläpä haisevat sukatkin sen todistavat. Yö vaikutti kovin rauhalliselta ja nukahdin aaltojen tuutulauluun, äh, mitäs raavas mies tässä tunteilemaan rupeaa. 70 päivää ja 70 yötä purjehdimme eteenpäin ohittaen hirttosilmukkasillan, jossa moni toverimme on viimeisen tuomionsa saanut. Sinä pimeänä, kuuttomana yönä nousi sellainen myrsky, etten 70 vuoden ikääni mennessä ole vastaavaa kokenut. Aallot löivät laivan kylkiin molemmin puolin nousten yhä korkeammalle tuulen yltyessä ja ylittäen laivan reunat vuoraten koko kannen märkään vaippaansa. Miehet äyskäröivät ruorimiehen pyöriessä ympäri kuin väkkärrä yrittäessään pitää ruorista kiinni. Tähystäjä oli täysin pimeyden sokaisema, ei nähnyt edes omaa kättään saati sitten lähimmän rannan sijaintia. Huutelin käskyjä vaahtopäät suussa loiskuen, mutta kyllästyin pian huomatessani ettei kukaan kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Yhtä hyvin olisin voinut alkaa tanssia macarenaa käsilläseisonnassa, missä olen melko hyvä. Haluatko vaikka nähdä? No, mutta jatketaanpas taas. Laivan lankut natisivat aaltojen ryskyessä niitä vasten, eikä vienyt kauaakaan ennen kuin lankut pettivät. Lilluimme kaikki veden varassa ja miehet olivat varmasti kiitollisia siitä, että nyt kaikilla ainakin oli märät housut. Aallot löivät korkealle ja jokainen tarttui vain siihen mistä kiinni sai. Kaverin jalka ei kuitenkaan ollut se paras vaihtoehto. Apua, hai! ja hillitön vauhkoaminen. Tietenkin siinä kiinnitarrautuja sai muutaman kipakan potkun kunnes oli jälleen pinnan alla. Lopulta myrsky kuitenkin laantui ja löysimme itsemme rantahietikolta suu täynnä santaa. Rannalla seisoi myös ikivanha pelastusvene, tietenkin rikkinäinen, eikä ristinsielua lähimaillakaan.
Halusin tietenkin korkeimpana auktoriteettina, Kapteenina, tietää minne olimme ajautuneet, ja lähdimme tutkimaan ympäristöä. Hetken taaperrettuamme polku haarautui ja jakauduimme kahteen ryhmään. Tietysti ryhmässäni oli taitavimmat, ja suurimmat, miehistöni jäsenet. Kapteenihan on aina laivan tärkein henkilö. Rohkeana rosvona johdin tietysti joukkoni synkän metsän läpi. Kaikkialla metsässä oli hiirenhiljaista. Yksikään oksa ei rasahtanut, eikä pieninkään orava luikkinut polun yli. Painostava rauha ja autuus täyttivät mielemme, kunnes ainut asia, jota ajattelimme oli makuulle asettuminen ja tietysti rommipullo. Kaikki muu tuntui merkityksettömältä , elämä turhalta, unta, syvää loppumatonta, ikuista unta. Joko tuli tippa linssiin? Maailman mahtavimpina merirosvoina kuitenkin jatkoimme matkaa. Jokin tiedostamaton voima, välttämätön tarve ajoi meitä eteenpäin antamatta mahdollisuutta pysähtyä nukkumaan. Kaikki päättyy kuitenkin joskus ja metsäkin alkoi harventua. Toverimme odottivat jo metsän toisella puolella, he olivat kiertäneet turvallista rantapolkua pitkin. Mitä nyt muutamalla oli tullut joitakin haavoja merihirviön kanssa taistellessa, pikkujuttu. Jatkoimme yhdessä matkaa eteenpäin ja pysähdyimme suuren kiven juurelle. Minä tietenkin istahdin kivelle, peloton kun olin. Huomasin jalkani uppoavan ja miehistö juoksi nopeasti takaisin vakaalle maalle. Olimme tulleet suoalueelle. Nostin uponneen jalkani ja huomasin siihen tarttuneen pääkallon. Ravistin sen pois ja nousin äkkiä kiveltä. Enhän itsekään haluaisi kenenkään kävelevän hautani yli, joten suodaan muille samanlainen mahdollisuus. Nyt kykenin taas paikantamaan sijaintimme. Olimme aivan hirttosilmukkasillan lähellä. Johdatin miehiäni eteenpäin, ja ylitimme sillan muutaman tunnin kuluttua. Miehet alkoivat jo vähitellen ryytyä, mutta minä johdin ryhdikkään kepein askelin joukkoa. Sillalta näin lähellä olevan linnan ja melkein kykenin haistamaan sieltä kantautuvan ruoan tuoksun. Kiipesimme nälän ajamana portaat ennätysvauhtia. Päätimme tehdä rynnäkön linnan porteille ja ryöstää mukaamme kaikki liikkeelle lähtevä. Juoksin hurjaa vauhtia rotkon yli kulkevan riippusillan yli ja pääsin hyvin toiselle puolelle. Valitettavasti kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Jatkoimme kulkuamme hieman rauhallisemmin vain huomataksemme, että koko linnan ympäri kiersi krokotiilien täyttämä vallihauta. Ne louskuttelivat valtavia leukojaan katsellen meitä kuin tervetullutta hiukopalaa. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin koettaa onneaan. Kapteenina minulla oli tietenkin oikeus, ja velvollisuus, päättää muiden elämästä ja teoista, mutta en kuitenkaan ollut julma. Lähetin pitkään petturiksi epäilemäni perämiehen ensin, eihän jalon ja mahtavan kapteenin toki sopinut vaarantaa omaa henkeään. Perämies jäi makaamaan sillaksi krokotiilien keskelle ja minä kävelin siunatulla elonpainollani hänen päältään. Olin jo puolessa välissä matkaa, kun näin linnan armeijan odottavan minua toisella puolella. Ikään kuin tilanne ei jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi kiperä, suunnattoman suuri lohikäärme ilmestyi ja pimensi taivaan varjollaan. Se syöksi suunnattomia, kuumia liekkejään minua kohti ja lähestyen kovaa vauhtia. Oli vain silmänräpäys aikaa ajatella mitä tekisin ja tietysti sain loistavan suunnitelman. Juoksin nopeasti allani ähisevää perämiestä pitkin ja ryntäsin päin sotajoukkoja huitoen miekallani ja surmaten vastustajia oikealla ja vasemmalla kädellä. Samalla katkaisin myös lohikäärmeen pään ja se loiskahti syvyyksiin vieden samalla petollisen perämiehen mennessään. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kylläpä se olikin päätöntä menoa se. Oi niitä aikoja. Voitin kaikki vastustajani ja autoin miehistöni linnaan, jonka ryöstimme typötyhjäksi ja pakenimme rauhallisesti kuninkaan parhaalla aluksella jättäen henkiin jääneet kaupunkilaiset miettimään, mikä ihme sinne iski. Uskoitko? No, aina kannattaa yrittää. -Elisa Häkkänen