Muistan sen kuin eilisen. Sen kuinka juoksit minua karkuun kesällä hiekkatietä pitkin. Sen kuinka nauroit ja uhosit, etten koskaan saisi sinua kiinni. Voin vieläkin nähdä mielessäni puut, jotka kaartuivat yllemme tunneliksi jonka seinät hohtivat vihreinä lehdistä ja olivat koristellut kukkasin. Muistan, kuinka pitkät, ruskeat hiuksesi hulmusivat tuulessa sinun juostessasi ja kuinka puiden lomitse tunkeutuvat ilta-auringon viimeiset säteet hohtivat niissä kuin kulta. Kääntyessäsi katsomaan taaksesi katseemme kohtasivat hetkeksi, mutta se hetki teki minusta maailman onnellisimman ihmisen. Sinun kauniit, ruskeat silmäsi loistivat ilosta ja kun katsoimme hetken toisiamme, minä tiesin. Tiesin, että sinä olet se ihminen jonka kanssa haluan viettää lopun elämääni. Sinä hetkenä minä rakastuin sinuun.
Kun syksy tuli me palasimme takaisin koulun penkille. Vanhan ja tutun arjen murheet eivät tuntuneet enää niin raskailta. Jokin oli muuttunut minun pimeässä ja masentuneessa maailmassani. Olin saanut sinut omakseni ja minusta tuntui, ettei mikään pysäyttäisi enää minua! Sinä samana syksynä isäni lähti kotoa. Hän vain käveli ulos ovesta yhtenä sateisena lokakuun päivänä, eikä palannut. Kun kävelin makuuhuoneeseen ja avasin isäni vaatekaapin, näin sen olevan tyhjä. Sinä samana hetkenä tartuin matkapuhelimeeni ja näppäilin sen ruutuun sinun numerosi. Noin 15 minuutin kuluttua ovikello soi ja avatessani näin sinut seisomassa ovemme edessä litimärkänä pitkä oranssi kaulahuivi kaulassasi, musta villakangastakki päälläsi ja punaiset kumisaappaat jalassasi. Häpeältäni yritin peittää itkun turvottamat kasvoni, mutta sinä tartuit kasvoihini, käänsit ne omiasi kohti ja hymyilit minulle surullisen kauniisti. Suljimme oven perästäsi ja kävelimme kylpyhuoneeseen laittaaksemme märät vaatteesi kuivumaan lämpimän patterin viereen. Annoin sinulle isokokoisen villapaitani lainaksi ja kävelin olohuoneeseen. Lysähdin vanhalle, punaiselle divaanisohvalle ja suljin silmäni. Tunsin kuinka tulit istumaan viereeni ja vedit viltin jalkojemme päälle. Hiljaisuuden läpi erotimme äitini katkeran itkun. Katselimme putoilevia pisaroita ikkunasta ja juttelimme. Sinä toit minulle suurimman ilon silloinkin, kun olisin halunnut kadota koko maailmasta.
Vuodet kuluivat ja kesäkuun ensimmäisenä päivänä meidät lakitettiin ylioppilaiksi. Me olimme nyt jakaneet kaiken toistemme kanssa jo kolmen vuoden ajan. Ja yhä minä rakastin sinua yhtä palavasti, kuin ensikerran sinut nähdessäni. Isääni ei näkynyt juhlissa, mutta minulle riitti, että äitini ja sinä seisoitte rinnallani. Vanhempasi eivät koskaan oikein olleet pitäneet minusta, eivätkä olleet innostuneet meidän ilmoittaessamme, että pitäisimme yhteiset ylioppilasjuhlat. Mutta me emme välittäneet, kuten emme olleet tehneet tähänkään asti. Koulujen päätyttyä sinä halusit pyrkiä opiskelemaan kuvataidetta. Sinä olit niin lahjakas. Jokainen viiva jonka piirsit heräsi silmieni edessä eloon, enkä voinut muuta, kuin ihailla taitoasi. Minä sen sijaan pääsin sisälle teknilliseen yliopistoon Helsinkiin. Ja niinpä me yhdessä päätimme muuttaa sinne. Sinä sisustit kotimme kauniilla punaisen sävyillä ja teit siitä meille kodin. Meidän kotimme. kuukaudet vierivät eteenpäin. Kului vuosi, kului toinen. Vihdoin saapui joulu, juhla jota odotit aina eniten kaikista. Hykertelin itsekseni jouluaamuna, kun riensit innoissasi kuusen luokse katsomaan, mitä olin ostanut sinulle joululahjaksi. Ojensit minulle oman pakettisi ja hymyilit innostuksesta ja jännityksestä. Paketti oli ohut ja ison suorakulman muotoinen. Avasin paketin innoissani. Kun paketin sisältö esittäytyi minulle, en voinut muuta kuin pidätellä liikutuksen kyyneleitäni. Paketissa oli kuva meistä kahdesta, jonka sinä olit itse piirtänyt ja kehystänyt. Kuva roikkuu vieläkin seinällä, juuri siinä mihin sinä sen asetit. Voin nähdä sen tästä nojatuolilta Innostuneena tartuit minun pakettiini ja kiljuit onnesta saadessasi pienen valkoisen kissanpennun ensimmäistä kertaa syliisi. Sen pieni vaaleanpunainen kieli nuoli kättäsi, kun pitelit sitä sylissäsi, etkä sinä voinut olla rakastumatta siihen. Juoksit luokseni ja halasit minua toisella kädelläsi samalla suudellen poskiani. Hymyilin tyytyväisyydestä ja suutelin sinua sinun pehmeille huulillesi. Se oli paras jouluni.
Kun saavuin kotiin maaliskuun kahdeskymmeneskolmas päivä kaikki huoneet olivat pimeinä. Astelin ympäri asuntoa samaan aikaan kutsuen nimeäsi. Astuttuani makuuhuoneeseeni näin sinut istumassa sängyn laidalla kasvot ikkunaan päin. Kun astelin vierellesi näin, kuinka katseesi oli tyhjä, kuinka ihosi hohti kelmeän valkoisena Näin myös, että olit itkenyt. Kysyin hiljaa sinulta mikä oli hätänä. Samaan aikaan laskeuduin polvilleni viereesi ja tartuin kiinni kädestäsi. Painoit pääsi kohti lattiaa. Sinä Sinä kerroit minulle, että olit sairastunut syöpään. Olit varannut ajan lääkärille, koska olit tuntenut itsesi uupuneeksi. Kerroit heräilleesi yöllä kylmään hikeen ja kipuihin Et ollut koskaan herättänyt minua, sillä et uskonut sen olevan vakavaa. Mutta lääkäri oli ollut eri mieltä. Kasvain oli ehtinyt levitä jo pitkälle imusolmukkeista. Lääkäri oli sanonut, että imusolmukesyöpä on alussa täysin oireeton, joka jälkeen oireita olisivat kuumeilu, painon lasku ja väsymys. minä katsoin kasvojasi. Sydämeni oli pysähtynyt, tai se ainakin löi tyhjää. Kyyneleet vierivät poskiltani minun itseni edes sitä huomaamatta. Sitten nousin ylös, istuin viereesi ja otin sinut syliini. Huoneisto karjui hiljaisuuttaan ja varjot vain tummenivat illan saapuessa. Kysyessäni sinulta, kuinka pitkälle kasvain oli jo ehtinyt edetä, sinä hengitit syvään ja kerroit, että liian pitkälle. Syöpä oli harvinaisen aggressiivinen, ja sinulla olisi noin kuukausi elinaikaa jäljellä. Sinä hetkenä sydämeni särkyi.
Huhtikuu. Katselin ulos ikkunasta ja näin, kuinka lumi oli jo alkanut sulaa. Aurinko paistoi. Muistelin sitä kesää, jona tapasin sinut. Sinä hetkenä kaikki se tuntui niin kaukaiselta. Käännyin pois ja lähdin kävelemään huonettasi kohti. 201, se oli huoneesi numero. Avasin oven ja kävelin sisään. Makasit siinä valkoisena kuin lumi. Lumi, joka ulkona oli alkanut sulamaan. Hiuksesi olivat lähteneet ja poskesi olivat lommolla. Ennen niin eloisat, ruskeat silmäsi olivat nyt niin väsyneet. Istuin tuolille, jonka olin siirtänyt sänkysi viereen. Työnsin käteni taskuuni ja vedin sieltä esiin lippaan. Avasin sen ja näytin sinulle valkokultaista sormusta, jota koristi sininen kivi. Kerran tunsin, että haluan olla sinun kanssasi lopun elämääni. Tunnen niin vieläkin. Haluan kanssasi naimisiin. Sinä katsoit minua ruskeilla silmilläsi ja saatoin nähdä niissä sen valon, jonka olin nähnyt sinä hetkenä, kun juoksit minua hiekkapolkua pitkin karkuun. Nyökkäsit, jonka jälkeen kumarruin suutelemaan huuliasi. Vielä samana päivänä mies maistraatista kävi vihkimässä meidät mieheksi ja vaimoksi. Kaksi päivää tämän jälkeen sinä nukuit pois. kaikki tuska ja kipu katosivat kasvoiltasi ja näytit jälleen niin levolliselta. Suutelin sinua vielä kerran otsalle, ennen kuin sinut vietiin pois kokonaan.
Ja nyt minä istun tässä. samassa asunnossa On kulunut noin vuosi siitä kun lähdit. En ole saanut sen jälkeen kiinni mistään. Vaatteesi roikkuvat henkareissa, kuten ennenkin. Olen istunut ja tuijottanut piirtämääsi kuvaa meistä ja monta tuntia. Kissamme kehrää sylissäni, häntä välillä vaihtaen paikkaa. olisit nyt päivälleen 23-vuotias. Joskus öisin kuvittelen, että makaat vieressäni ja pidät minusta kiinni käsilläsi. Kun käännyn, näen vain pimeää. Vastaajamme on täynnä viestejä ystäviltämme, vanhemmiltasi ja äidiltäni. En ole jaksanut vastata, sillä tiedän mitä he sanoisivat. He kertoisivat minulle, että elämää on asuntomme ulkopuolella, eikä sen sisällä. Ei enää. Mutta minä en välitä. Minä haluan olla nyt vain väsynyt ja katsella kuviasi kaiken päivää. En ole vielä valmis päästämään irti ja tuskin tulen koskaan olemaankaan. Ajan myötä tapaan jonkun toisen, joka tekee minusta lähes yhtä onnellisen, kuin sinä minusta teit. Ajan myötä haavani parantuvat ja muistosi alkaa häilyä pois. En halua sitä vielä. Nyt haluan vain istua tässä Ja kuvitella että sinä istut vieressäni. -Riina Räsänen