Talossa tapahtuu
Hän on niin kopea. Niin kopea ja niljakas. En voi millään sietää häntä. Hän oli saapunut meidän työpaikallemme, maalaispankin konttoriin, minun työparikseni ja ensi näkemisestä lähtien minun oli ollut vaikea sietää häntä. Jo työpaikkahaastatteluun hän oli purjehtinut ovesta ylväänä Armadan puvussaan ja Rolexin ranteessaan, aivan kuin hän olisi omistanut koko paikan. Hän oli ohittanut hakijoiden jonot, tutun Matin ja Mervin ja kaikki muut, jotka olivat asuneet kylässämme jo pidempään, ja vaatinut päästä ensimmäisenä haastateltavaksi. Siis hän oli tullut paikalle ja ohittanut kaikki! Hän teitittee kaikkia, käyttää ylimaallista etikettiä, availee ovia naisille (ja sen me tiedämme mitä hän toivoo siinä voittavansa) ja tekee tämän kaiken itsetietoinen hymy kasvoillansa. En vain millään voi sietää niin itsekeskeisiä kopeita "maailmanomistajia".

Lounastan parhaan ystäväni kanssa lounaalla ja juoruilemme uudesta tulokkaasta nauraen hänen käytökselleen ja ylpeydelleen. Emme voi kumpikaan sietää tätä uutta tulijaa. "Haistoitko hänen partaveden tuoksun?", Jaana kysyy. En haistanut, sillä työpöytäni sijaitsee aika kaukana muista. Näköetäisyydellä, mutta hajun ja äänen kantamattomissa lasikopin sisässä. Siellä sitten joutuisin tämän miehen kanssa työskentelemään eristyksissä. "Se oli varmasti kalleinta mitä pääkaupunkiseudulta löytyy, ellei ole ostettu ulkomailta", Jaana jatkaa. Lounaan loputtua pyysin Jaanaa tulemaan mahdollisimman usein pelastamaan minut ja hakemaan pois kopista, joka ahdistaisi minua tulevaisuudessa.

Ei ole todellista minkä epäonnen sain kohdalleni! Sen lisäksi, että joudun työskentelemään hänen kanssaan, jouduin isoon projektiin hänen kanssaan heti alkukättelyssä. Hän on ollut täällä vasta päivän ja johtaja antaa hänelle jo nyt näin suurta vastuuta? Mikä kaikkia vaivaa? Onhan hän hurmaava, mutta eivätkö muu näe tämän miehen pinnan alle? Ja joudun työskentelemään hänen kanssaan seuraavat viikot iltamyöhään pankkimme budjetteja laskiessa.. Voi luoja, miksi hän kiusaa minua niin?

Lounaan jälkeen meidän on määrä käydä työhön. Olen saanut itseni jo jotenkin rauhoitettua. Sain itseni ymmärtämään, että tulee ongelmia, jos ei tule toimeen työparinsa kanssa, joten minun on vain hyväksyttävä hänet. Satumme ovelle yhtä aikaa uuden tulokkaan kanssa ja hän hymyilee minulle ja avaa oven sanoen: "Hyvää päivää, joko olette valmis tekemään pankin budjetista selvää?". Hetken hämmennyin, sillä hän oli jopa miellyttävän kuuloinen, olipa hänellä jopa pilkettä silmäkulmassa puhuessaan, mutta ymmärsin olla varuillani, sillä kaupunkilaismieheen ei ole luottamista. "Juu eiköhän pistetä tuulemaan", tokaisen hänelle, heitän takkini naulaan ja kaappaan Pradan laukkuni mukaan.

Työskennellessämme hän kertoo, kuinka hän on aina halunnut muuttaa maalle kaupungin stressistä ja kiireestä ja silloin huomaankin, että hänen tiukasti kehoon istutettu puku olikin jo vaihtunut kauluspaitaan, löyhään solmioon ja rentoihin farkkuihin - no kylläkin merkkihousuihin, muttei se hänen ulkonäköään pahentanut täytyy myöntää. Ehkä olinkin vain liian tottunut Matti Meikäläisiin, jotka eivät piittaa tuon taivaallista ulkonäöstään ja hygieniastaan. He käyttävät korkeintaan partavettä ajaessaan partansa, jos sitäkään ikinä tekevät, ja sekin haisi niin pahalle, että karkoitti epätoivoisimmatkin naiset. Itseasiassa tämän miehen partavesi alkoi olemaan hyvinkin houkutteleva. Kysyin häneltä miksi hän valitsi tämän kylän ja mitä oli pitänyt kylästä ensinäkemältä. "Itseasiassa minun tätini asui täällä. Varmaankin tunnette hänet, niin pieni kylä tämä on. Tarja Mansinen nimeltään. Hän kuoli jokin aika sitten ja perin häneltä sen verran paljon, että ajattelin toteuttaa unelmani ja muuttaa maalle. Tämä tuntui sopivalta monesta syystä. Olen käynyt täällä ajoittain ja hän kehui paikkaa erinomaiseksi, joten... itseasiassa työnhakupäivänä oli ollut hänen perinnönjakotilaisuus ja jouduin tekemään työhaastattelun melkoisessa kiireessä". Tunsinpa hyvinkin Mansisen, vaikken henkilököhtaisesti, mutta nimeltä ja maineeltaan. Herttainen mummo hän kuulemma oli ollut ja melkoisen varakas maalaiseksi. Vielä kuitenkin pohdituttaa voiko tähän mieheen luottaa. Olen aina ollut miesten suhteen hyvin varovainen, joten yllätyn huomatessani, että alan jopa pitämään tästä miehestä. Ei ehkä pitäisi antaa omien ennakkoluulojen ja huonon päivän päätösten liikaa vaikuttaa omiin mielipiteisiin.

37-vuoden kypsässä iässä olin saapunut tähän kylään iloisena viimeinkin toteutuneesta unelmastani. Olin pukeutunut hienosti tänne saapuessani, sillä olin matkalla tätini perinnönjakotilaisuuteen. Olin hyvissä ajon ja mikä sattuma olikin, kun huomasin pankin oven ulkopuolella "työntekijöitä tarvitaan" -ilmoituksen, jossa ilmoitettiin hakutilaisuuden olevan parhaillaan käynnissä ja hakutilaisuuden olevan avoin. Päätin yrittää. Olin juuri valmistunut talouspuolelta yliopistosta. Opiskelu oli vienyt minulta hieman kauemmin, sillä olin vaihtanut yliopistoa ja opintoainetta aivan yhtäkkiä. Meribiologia ei ollut kiinnostanutkaan enää niin paljoa, kun silloin joskus. Yllätyksekseni sain paikan konttorista ja pääsin jopa heti ensimmäisenä hyvinkin suuren ja vastuullisen työn ääreen. Voisiko elämä täällä paremmin alkaa?

Aluksi tuo nainen oli vaikuttanut hyvinkin kylmäkiskoiselta, enkä ollut ollut erityisen iloinen joutuessani tekemään tuttavuutta ensimmäisenä juuri hänen kanssaan, mutta nyt meidän keskutellessa hän vaikuttaa jopa mukavalta. Onpa hänen naurunsakin aivan omalaatuinen, oikeastaan hyvin kaunis, eikä hymyilevät huulet yhtään pahenna hänen muutenkin miellyttäviä kasvojaan. Hänestä tulee mieleen Charlotte, vaikka hän on luonteeltaan täysin erilainen. Voi niitä aikoja. Siitäkin on jo reilu kymmenen vuotta kun se selkkaus tapahtui, mutta ne ovat menneitä aikoja.

"Päivää Salla, onko Sinulla huomenna aikaa tehdä sitä budjettia?". Oli kulunut kuukausi ja Sallasta oli tullut hänen uskottu ystävä. "Juu, miten olis, jos mentäis sen jälkeen leffaan?", Salla sanoi ja avasi lasikopin oven. Kun illan menoista oli sovittu, ryhdyimme työhön.'

Illalla menimme leffaan ja vietimme ikimuistoisen illan. Ilta oli jopa niin ihana, että suutelin Sallaa. Kerroimme toisillemme olevamme olleet rakastuneita jo pidemmän aikaa ja sen lopputuloksena pyysin häntä vaimokseni. Tulisimme saamaan parin vuoden kuluttua ensimmäisen lapsemme.

Lumihiutaleet liitelivät hiljakseen asfaltille kevyen pohjoistuulen saattelemana. Aurinko oli juuri nousemaisillaan idästä ja niiden ensisäteet leikittelivät kasvoillani sälekaihtimien lomasta. Herään. - Tanja Lovikka

---

Pirkko-Liisan pähkinöitä

Avasin viimeisen valmisruokapakettini kääreitä. Lasten muutettua pois kotoa, olin päättänyt etten enää ikinä valmistaisi ruokaa, ainakaan vain itselleni. Juhlapäivät olisivat sitten luku erikseen. Olin todennut valmiin broilerikiusauksen maistuvan maukkaalle, ja olinkin sitä jo useamman kappaleen syönyt. Roskapussi vain täyttyi mahdottoman nopeasti suosiessa näitä mukavan muovisia valmisruokapaketteja. Onneksi yläkerrassa asui aina yhtä hiljainen ja mukava Herbert, joka näkyi mielellään kuskaavan roskiani. Vain pieni huomautus, ja Herbert olisi jo vienyt roskani.

Tänään olin kävellyt jo jokapäiväisen aamulenkkini, ja suorittanut muut jo tutuksi tulleet aamutoimeni ajallaan. Olin jo käynyt Rentun Ruusussa pitämässä seuraa sen työntekijälle, ja samalla utelemassa häneltä aamun juorut. Jälleen kerran työntekijällä ei ollut muuta raportoitavaa, kuin ensimmäisessä kerroksessa asuvan Maukan ryyppyretket. Niistä olin jo kuullut tarpeeksi näiden vuosien aikana, suurempi uutinen olisi ollut kuulla Maukan raitistuneen! Tänä aamuna en myöskään ollut huomannut minkään muuttuneen reittini varrella, edes rappukäytävässä oleva katuharja ei ollut muuttanut paikkaansa. Talonmies oli siis selkeästi pitänyt omalla luvalla vapaan aamun.

Mikro kilahti ja noukin runsaan ja tavanomaisen, mutta aina niin maukkaan lounaani pöydälle. Olin jälleen kerran lämmittänyt sen niin kuumaksi, ettei sitä kärsinyt syödä, ja minun oli odotettava sen jäähtymistä. Aikani kuluksi seurailin ikkunasta ulos, josko siellä tapahtuisi jotakin näkemisen arvoista. Ulkona siwan muovista kauppakassia kantoi Tero. Tero oli aina ollut lähellä sydäntäni, enkä ollut koskaan löytänyt mitään moitittavaa Teron käyttäytymisestä tai tekemisistä. Arvostin Teroa, vaikka epäilin toisinaan hänen hieman salaperäisiä toimiaan. Olin havainnut, että talossamme kokoontui porukka, jonka puuhista en ollut saanut oikeastaan minkäänlaista tietoa. Monesti olin kuitenkin pannut merkille, että toisen kerroksen runoileva Romppanen ja Jemina olivat suunnanneet askeleensa Teron luo ja viipyneet siellä tuntikausia. Kuitenkaan Teron luota ei koskaan ollut kuulunut mitään meteliä, vaikka olin toisinaan uskaltautunut jopa painamaan korvani kiinni hänen asuntonsa oveen kuullakseni.

Kokeilin ruokaani varovasti sormella, ja totesin sen olevan tarpeeksi jäähtynyttä nautittavaksi. Herkuttelin jälleen makunautinnolla, vaikka se ei ollutkaan uusi eikä ihmeellinen, koin sen aina vain maukkaammaksi. Aloin miettiä monimutkaista suhdekoukeroa, joka selkeästi kietoutui Jeminan, Teron ja runoilija Romppasen ympärille. Mitä yhteistä heillä oli? Jeminan ja Teron sisaruuden tiesin, mutta mikä Romppasta yhdisti näihin sisaruksiin? Miettiessäni aloin todella kiinnostua asiasta ja päätin ottaa tehtäväkseni selvittää asian.

Ryttäsin muovikääreen, mutta se ei enää mahtunutkaan roskikseen. Roskapussi oli jälleen täyttynyt ja tullut tiensä päätökseen. Oli siis aika kutsua Herbert hoitamaan asiansa, viemään roskapussin ulos. Ihmettelin tilannetta, sillä koskaan ennen en ollut joutunut soittamaan Herbertiä paikalle, vaan hän oli osannut ajoittaa tulonsa oikeaan aikaan. Tällä kertaa oli kai tehtävä poikkeus, tästä Herbert kyllä saisi kuulla. Lähdin puhelinpöydän luo, josta löysin vuodelta 1986 olevan uskollisen lankapuhelimeni, ja näppäilin numerot. Puhelin tuuttasi ja tuuttasi. Vihdoin Herbert vastasi kiireisen oloisena puhelimeen, ja silloin annoin tulla. En säästänyt sanaakaan. Olin todella pettynyt Herbertiin ja annoin sen kuulua puhelimessa. Herbert kuitenkin vastasi samanlaisella tunnemyrskyllä, sanoi vähät välittävänsä roskistani ja käski minun viedä itse omat roskani. Koskaan en ollut kuullut Herbertiä sellaisena, olin jopa ajatellut hänen olevan täysin muiden ohjailema ja tunteeton. Herbertin lyödessä luurin korvaani kuitenkin vaihdoin mielipidettäni.

Tällä kertaa minun olisi vietävä roskani itse ja pian löydettävä uusi yhtä tunnollinen roskien viejä kuin Herbert. Ehkä Terossa olisi ainesta näinkin haasteelliseen ja vaativaan hommaan, voisihan sitä ainakin yrittää. Lähdin viemään roskia ulos ja rappukäytävässä näin kuinka Jemina ja runoilija Romppanen sujahtivat jälleen Teron ovesta sisään. Tullessani sisään huomaisin myös Moon-Lunan kipaisevan samasta ovesta sisään. Minua alkoi kiinnostaa ja lupasin itselleni saada selville kaikki mitä heidän ympärillään tapahtui. - Tiia Avovaara

---

Talo

Pitäisikö nousta ylös? Kysyn itseltäni herätessäni aamulla. Miksi turhaan vaivautua? Viime aikoina kaikki oli mennyt totaalisesti päin prinkkalaa. Mikään ei ollut onnistunut. Pankkikortti oli enää hauska muisto menneistä ajoista. Kaikki rahat olivat menneet viinan mukana alas, mutta mitäs sitä enää näin jälkeenpäin suremaan. Jossakin vaiheessa ne rahat kuitenkin kävisivät hyödyttömiksi. Ei niistä kuolleena ole hyötyä kuin ahneille sukulaisille, joiden elämää ei tarvitse enää entisestään helpottaa. Tämä hetkellinen rappioni on vain hauskaa viihdettä kaikille tuttavilleni, joita ei onneksi kovinkaan usein tarvitse enää nykyään tavata. Se Tero on kyllä sitkeä sissi. Aina se jaksaa tulla hölöttämään ja juuri silloin kun on huono hetki, vaikka eihän hän kyllä sitä itse voi ikinä tietää. Ja onhan se välillä hyvä saada jutella jonkun äijän kanssa niin, ettei se johda kännikäkien väliseen nyrkkiotteluun, jonka jälkeen kukaan ei enää tiedä miksi tapellaan j lähdetään nenä veressä tallustelemaan kotiin päin, tai sitten aivan päinvastaiseen suuntaan. Eihän sitä aina voi muistaa missä asuu. Kyllä sitä kuitenkin aina lopulta jonkin lämpimän nukkumapaikan löytää vaikkei kotiin asti pääsisikään.
Jäin kellottelemaan sänkyyn, kun ovikello yhtäkkiä pirahti. Kampesin itseni vaikeasti ylös ja raahauduin ovelle. Siellä se Moon Luna oli taas kissojaan etsiskelemässä. Nekin pahuksen katit joutaisivat jollekin roskalavalle, ettei tarvitsisi niitä enää täällä katsella. Kamalampia lemmikkejä saa jo haeskella. Moon Lunan ilme oli taas tavallisen tyhjä. Siinäpä on kummallinen tapaus. Koskaan ei tiedä mitä hän ajattelee. Aina sama teennäisen kiinnostunut ilme, mutta mitä sitä turhaan pohtimaan. Onhan minulla parempaakin tekemistä. Ja ei kun takaisin patjan alle. Onnistuin juuri kapuamaan sänkyyn, kun ovikello jälleen kerran soi. Mikä ihme ihmisiä tänään vaivasi? eikö täällä saa sen siunaaman rauhaa?. Manasin hetken itsekseni, mutta menin kuitenkin kilttinä poikana avaamaan oven. Pirkko- Liisahan siellä oven takana seisoskeli keksipurkki kainalossaan. Tuli varmasti tarkistamaan millaisessa kunnossa olen tänä aamuna. Utelias ämmä. Hymyilee pirullisesti huomatessaan asuni. Eihän sydänkalsareissa pitäisi mitään vikaa olla. Vanha mummohan Pirkko- Liisa on, mutta tuskin järin häveliäs. Saisikos olla keksejä? Sinua ei ole näkynyt koko aamuna, ja ajattelin, että pieni purtava maistuisi.. ja taas se sama hymy. Enhän minä keksistä kieltäytyä aio, sen verran täytyy kuitenkin antaa lisää vettä myllyyn. Kuvitelkoon nyt, että olen nälkäkuoleman partaalla oleva laiska vätys, joka ei sen verran saa aikaiseksi, että ottaisi jääkaapista ruokaa. Mitäs se tuohon vielä jää seisomaan? Häipyisi jo omille teilleen. Nuuskimisestaan huolimatta hän ei valitettavasti osannut lukea ajatuksia, ja alkoi taas sen vakiokyselyn. Mitäs Maukalle kuuluu? Ihan kuin ei tietäisi elämääni lähes yhtä tarkkaan kuin minä, ellei tarkemmin, kun viinahuuruissa eivät ajatukset aina ole vilkkaimmillaan. Pirkko- Liisa ei ilmeisesti kulumallakaan aikonut lähteä vaan halusi leikkiä laupeaa samarialaista jouduin kutsumaan hänet sisään ja hän pääsi tarkastamaan samalla ruokatilanteeni. Onneksi kaapissa oli jäljellä vielä yksi paketti kahvia ja keksithän hän toi omasta takaa. Siinähän sitten istuskeltiin ja puheltiin niitä näitä, kun Pirkko- Liisa toi esiin lapset. Hän kertoi ummet ja lammet pojistaan ja heidän lapsistaan, ja jouduin jo peittämään haukotuksen kämmeneen. Eikö tuo nainen osaa olla hetkeäkään hiljaa? Sitten hän alkoi kysellä minulta lapsista. Hätkähdin kysymystä, mutta kokosin pian itseni ja vastasin, ettei minulla mitään lapsia ollut. Näin sieluni silmillä kuinka Pirkko- Liisan katse kirkastui ja peittelemätön uteliaisuus heräsi jälleen, voimakkaampana kuin kertaakaan aikaisemmin. Hän alkoi kysellä ja kysellä yhä uudelleen lapsistani. Hänen silmänsä loistivat uuden arvoituksen edessä ja tunsin itseni voimattomaksi tuon haukankatseen edessä. Halusin vajota maan alle. En pystynyt liikkumaan. Tunsin kuinka suuttumus heräsi, mutta kykenin kuitenkin vielä hillitsemään sen. Yritin saada Pirkko- Liisan lähtemään vihjaamalla selkeästi, että minulla oli kiire, mutta aivan turhaan. Lopulta kakistin ulos totuuden lapsestani. Pirkko-Liisa meni aivan sanattomaksi. Hän vain tuijotti minuun kysyvästi ja totesi: Lähtisimmekö yhdessä tapaamaan häntä? Yllätyin suunnatomasti siitä, että hän näin pystyi näin avoimesti suhtautumaan asiaan, ja yllättävää oli myös se miten paljon oloni keveni saadessani vihdoin purkaa sydäntä jollekulle. Ei se viinakaan kaikkeen pysty. Keskustelimme pitkän aikaa vaimostani ja hän kertoi omasta elämästään, samoin kuin muiden talon asukkaidenkin. Mitäpäs hän perusluonteelleen mahtoi? En edes yrittänyt pyytää häntä pitämään salaisuuttani. Se olisi sama kuin kieltäisi nälkäkuoleman partaalla olevaa ottamasta leipää, joka nököttäisi hänen edessään. Viimein Pirkko- Liisa lähti ja pääsin takaisin sängynpohjalle rankan päivän jälkeen. Huomenna olisi kuitenkin taas uusi alkoholia vaativa päivä, kun tänään jäivät naukut väliin. Maukan naukut. Hah hah! - Elisa Häkkänen

--

Sekavia tunteita

Charlotte oli jo jonkun aikaa ajatellut erästä henkilöä asuintalostaan. Kertaakaan he eivät olleet vielä jutelleet keskenään, ainoastaan olivat vaihtaneet muutamia sanoja siinä ohimennen. Jokin tuossa henkilössä vain kiinnosti ja kiehtoi ja sai Charlotten aivan sekavan oloiseksi. Herbert vaikutti hänestä niin suloisen herttaiselta!

Hänen edellisestä suhteestaan toisen pojan kanssa oli jo kulunut jonkin aikaa, eikä se suhde painanut enää juurikaan hänen mieltään. Enemmänkin hänen mielessään liikkui ristiriitaisia tunteita, samanaikaisesti jonkinlaista sydämen sykelmöintiä ja ärtymystä. Mummo samasta rapusta Charlotten kämpän läheltä osasi sitten olla hermoja raastava henkilö! Hänen kysymyksiltään sekä muiden vakoilulta ei saanut oikeastaan rauhaa. Hän ei halunnut kaikkien heti olevan kiinnittämässä huomiota hänen ja Herbertin mahdolliseen tapaamiseen. Charlotte halusi tutustua siihen poikaan rauhassa, kahden kesken

Eräänä aamuna Charlotte oli menossa bussipysäkille jokapäiväiseen tapaansa. Oli taas uusi arkipäivä alkamassa. Häntä väsytti ja hiuksetkin olivat varmasti aivan sekaisin, ainakin hän itse luuli niin. Siinä bussia odotellessa paikalle saapui, kukas muukaan kuin hän HERBERT! Tytön sydän hakkasi ja hän tunsi kylmän hien valuvan kämmeniään pitkin hanskoissa. Häntä oli alkanut jännittää ihailunsa kohteen nähdessään.

He seisoivat molemmat aivan hiljaa. Olivat tervehtineet toisiaan, mutta sen enempää he eivät saaneet sanottua. Charlotte ei ihmetellyt Herbertin vähäsanaisuutta, sillä käsityksensä mukaan tuo poika oli muutenkin melko hiljaista sorttia.

Bussi saapui ja he kapusivat sen kyytiin, tyttö edellä ja Herbert jäljessä. Charlotte istuutui vakiopaikalleen ikkunan viereen lähelle uloskäyntiä. Hän oli tottunut istumaan yksin bussissa, koska hän ei vielä juurikaan tuntenut tämän kaupungin asukkaita. Charlotten suureksi yllätykseksi muita kartteleva, normaalisti bussissa yksin istunut Herbert kysyi hieman värisevällä äänellä Onks tää pa-paikka vapaa tai niinku voisko siihen i-i-istua. Charlotte oli ihastuksesta ihmeissään ja vastasi pojalle myöntävästi ja samalla aurinkoisesti hymyillen.

Siinä he sitten istuivat ja puhuivat ensimmäistä kertaa toisilleen! Charlotte oli salaa onnellinen, ettei bussissa ollut muita paikkoja vapaana kuin se mihin Herbert sitten istui. Hänestä tuntui aivan uskomattoman ihanalta!

Kului muutamia viikkoja, jolloin nuo kaksi ihastunutta tapailivat toisiaan lumoutuneina. Charlotte oli kuitenkin muutaman kerran ihmetellyt Herbertin hermostuneisuutta ja tuolle normaalisti niin ystävälliselle henkilölle erikoisen epäkohteliaita lausahduksia. Tyttö ihmetteli noita joitakin tapauksia, mutta ei kuitenkaan uskaltanut kysellä Herbertiltä mitään. Ties vaikka tämä pelästyisi tai suuttuisi sellaisesta utelemisesta.

*

Ihastus, vai oliko se sittenkään?!?

Voi ääk! Keneen mä oikeen oon ihastunu mä, Charlotteko? Ei voi olla totta, ihastunu Herbertiin siihen ärsyttävään hyssykkäänkö? Olenko mä seonnu ihan täysin? Eihän se oo ees minkään näköinen. No, jos menisin vaik sanoo sille, etten taida enää jatkaa sen kaa Oon mäki kyl yks tyhmä, ku ees ajattelin sitä tyyppii, hyi hitsi! Ehkä mieluummin voisin mennä laittaa nää mun hiukset jotenki vähän järkevämmin ja samal tätä meikkiiki vois vähän parantaa shoppailuu varten. Ties, vaikka sielt kaupungilt löytyis joku hyvännäköinen tyyppi, joku ees katselemisen arvoinen, joka osais ees vähän puhuu. Enhän mä voi kestää henkilöö, joka pelkää itseäänkin!

Noin tunnin päästä vaatekauppojen hyllyjen välissä Oi, ihana hame, sopivan lyhyt, ja tuol olis just sopivat legginssit ja paita oi olispa viel varaa tohon koruun No pistetää visa vinkumaa. Pitäähän mun saada jotku sopivat vaatteet tälle illalle jos meen illal vähä ulos Eihän musta muuten kukaa kiinnostu Ihanaa, nyt mul on just sopivat bilevaatteet. Sitte vaa ostamaa jotain pikkupurtavaa yms

Kävellessään kohti S-Markettia Charlottea vastaan löntysteli Herbert. Tämän silmät loistivat innostuksesta Charloten nähdessään, mutta pojan suureksi yllätykseksi Charlotte hyvä kun edes huomasi häntä. Tyttö oli erityisen happaman oloinen Herbert tunsi kylmiä väreitä käsivarsillaan ja hänen polvensa tuntuivat löysiltä Charlotte oli tähän asti aina vaikuttanut kovin iloiselta, mutta nyt mitä oli tapahtunut?!? Molemmat katsoivat toisiaan silmät pyöreinä toinen ihmetyksestä ja toinen inhosta. Herbert sanoi pitkältä tuntuneiden hiljaisten minuuttien jälkeen änkyttäen: To-tota.. mi-tä... öö.. vo-voit-sssä lähtee vaik kahville Jos sul on niinku jotain kerrottavaa, voisit vaik sit ka-ka-hvin kans kertoo jotain mull-lle jos ha-haluut... Charlotte ajatteli tuota Herbertin höpötystä kuunnellessaan tuon lauseen olleen varmaan pisin, mitä Herbert oli tämän kolmen ja puolen viikon seurustelun aikana sanonut. Tyttö ei sanonut heti mitään, vaan mietti pojan puhetulvaa Tota, mul on tänää vähän menoo, että en siis voi lähtee kahville On vähän noit opiskelujuttuja viel tehtävänä Charlotte lähti tuon sanottuaan kävelemään, mutta pysähtyi hetken päästä vielä sanoen paikalleen jääneelle Herbertille: Mul on täs nyt muutenki aika paljon muuta ohjelmaa täl ja ens viikol, et en kerkii olla. Tai oikeestaa mua vähä kyllästyttää tää meiän juttu, ku tekis mieli välil myös jutella. Se ei näytä sult luonnistuvan, ni etin jonku muun. Herbertin oli vaikeaa estää itkuun purskahtamista nämä jyrkät sanat kuullessaan. Hän peitti kasvonsa käsillään ja lähti juosten pois Charlotte tunsi olonsa tyytyväiseksi. Hän meni kotiinsa, pukeutui uusiin hepeneisiinsä, ja lähti viettämään iltaa Ai, että, tästä tulee vielä mahtava ilta! - Sanni Kopo

---

Moon Luna
-Johdanto-
Laiha nainen, iho lähes läpikuultavan vaalea. Tulipunaiset hiukset virtaavat hänen selkäänsä pitkin kuin viitta. Kulmakarvat olivat voimakkaat ja huolitellut, poskipäät korkeat, mutta pehmeästi kaartuvat. Nainen katseli häntä peilin lasipinnalta utuisin, tummin silmin. Ne silmät olivat nähneet tämän maailman katoavat ilot ja ihmisten haurauden. Silmät tiesivät liikaa ja olivat kurkanneet maailman rajojen yli, havaitakseen vilauksia seuraavista kaikkeuksista. Naisen kulmat jännittyivät vain aavistuksen ja Luna kääntyi pois peilin äärestä. Hänen alaston vartalonsa hohti hiljaa aamun hämärässä turvallisuudessa ja verhot olivat tiukasti ikkunoiden edessä.
Kaikkialla ympärillään Luna tunsi elämän sykkeen. Tuo tunne oli kuin rauhallinen kohtu, mutta samalla rempovat ja kiihkeä kuin villipeto. Hengitys, Kissojen, Vartijoiden hiljainen rauhallisuus oli petosta, sillä Luna tiesi niiden tarkkailevan häntä ja kuuntelevan hänen sielunsa vapinaa.
Kissat... voi kyllä, kissojaan Luna rakasti.

Luna, koko nimeltään Moon-Luna Takhistar, oli vaihtanut nimeään silloin, kun hänen edellinen elämänsä oli päättynyt.
Vanhemmat olivat hänelle enää kaukainen muisto ja jouluinen postikortti.
Se, mitä sinä Yönä oli tapahtunut, oli vienyt häneltä sielunveljen, hänen ainoan rakastettunsa, korvaamattoman palan häntä itseään, mutta antanut Lunalle oikeaa Tietoa sekä hänen Tosinimensä.
Silloin hän oli tiennyt.
Tuon yön tapahtumista Luna ei koskaan puhunut muille, sen jälkeen kun oli jättänyt edellisen elämänsä sairaalan steriloituihin huoneisiin ja karheisiin lakanoihin.
Ainoa, millä enää oli väliä, oli tulevaisuus ja nykyisyys.
Ei ollut menneisyyttä, ei ollut koskaan ollutkaan.

Tarina alkaa
Ullakkohuoneistossa

Pehmeä painallus sängynreunalla, sievät, herkät askeleet mahan poikki, notkea laskeutuminen aivan kiinni kylkeen. Viiksikarvat kutittamassa poskella, hento ilmavirtaus samettisesta kuonosta. Yksi pehmeä tuuppaus jalkopäässä ja lisää pieniä askeleita nousemassa kohti sängynpäätyä. Uninen ääni mumisi peiton uumenista: "Mnhh... Ei vielä, rakas Shalott, ei vielä...". Sitkeä tuuppaus ja häntä, joka iski kuin käärme. Kolme korvaparia, juuri ja juuri näkyvissä peiton takaa. Oli aamu ja Luna tiesi sen. Äkkiä hän naurahti ääneen ja kaappasi kaikki neljä kissaa peiton syleilyyn ja sai palkinnoksi närkästyneitä raapaisuja. Eivät osuneet, huomasi Luna ja päästi kissanelikon vapaaksi; se karkasi eri suuntiin kuin elohopea. "Hah, sen siitä saa..." naurahti Luna ja pökkäsi lempeästi läheistä siniharmaata kissaa, "sinäkin siinä virnistelemässä, Astar!".

Verhot rävähtävät auki ja Luna katsoo näkymää suuresta ullakkoikkunastaan. Täältä näkee kaiken ja pian hänen vierellään on viisi kissaa odottamassa ulospääsyä. "Hyvä on, rakkaani, tulkaa myöhemmin kotiin syömään ja kertokaa kaikki...". Puhuessaan Luna avasi suuren ikkunan ja kissat livahtivat ulos katolle kuin tuuli; talon vierestä ne olivat löytäneet puun, jota pitkin voivat laskeutua maahan. Luna jätti ikkunan raolleen ja antoi lämpimän kevätilman tulvia sisään. "Ole tervehditty, kevään poika, elämän luoja, Sinä joka keveästi saavut Kaikkien sydämiin, Sinä laulu, Pimeän karkoittaja, Herrani, Ishímial." Lunan äänessä kuului aito rakkaus ja hän sytytti hiljaa suitsukkeen, vihreän, elämän värin. Tämän jälkeen hän sitoi kaulalleen turmaliini-kiven, joka virkistää ja vahvistaa kantajaansa. Kissat katselivat hiljaa rituaalia, joka tähän vuodenaikaan oli suunnattu Keväälle. Kissojen olemus henki sellaista ikiaikaista voimaa ja viisautta että se sai Lunan sydämen hypähtelemään onnesta ja varmuudesta. Tänään tapahtuisi jotain, joka muuttaisi hänen elämänsä, ne tiesivät sen.

Tänään oli Lunan kauppapäivä ja hän tavalliseen tapaansa laskeutui portaat lähes äänettömästi. Hänen kannoillaan seurasi muutama kissa (yhdellä niistä merkittävän viheriät ja viisaat silmät). Kissat siinä kulkiessaan muistuttivat hyvin paljon omistajaansa, äänettöminä ja kiehtovina, mutta silti niin saavuttamattomina. Äkkiä Luna kuuli oven avautuvan takaansa ja hän käänsi vaistomaisesti päätään, kuitenkin näkemättä avonaista ovea. Luna jotkoi matkaansa, mutta yksi kissa jäi jälkeen. Kävellessään alas rappukäytävää, kiinnitti Lunan huomion äkkiä ovi. Se oli pyykkitupa, eikä Luna normaalisti (muuten kuin pyykkipäivänä) siellä käynyt, mutta nyt jokin suorastaa veti häntä ovelle. Herkkänä hän astui kohti ovea, jolloin ovi narahti auki. Yksi kissoista sähähti ja sai muut säpsähtämään. Luna ei edes kuullut tätä, sillä hän kuunteli oven takaa kuuluvaa ääntä. Kokonainen maailma, täydellinen harmonia ja avaruus. Luna avasi tärisevällä kädellään oven ja lankesi päistikkaan ovesta sisään jättäen kissat ymmälleen rappukäytävään.

Valkoisempaa kuin lumi auringon tai kuun valossa, valkoisempaa kuin meren kuohut, niin valkoista että Luna lähes näki itsensä läpi. Niin kaunista ja valkoista että silmiin ja sieluun sattui. Luna siristeli silmiään ja alkoi yllätyksekseen erottaa valkoisuudesta ja kirkkaudesta sävyjä ja muotoja, vaikka nekin olivat valkoisempaa kuin itse valkoinen. Näky satutti yhtä paljon kuin tuijottaminen aurinkoon, mutta Lunan silmät vettyivät ilon kyyneleistä. Nyt hän näki todellisen maailman, ilman sitä paksua ja saastaista verhoa, mikä yleensä oli vedetty kaiken päälle. Todellinen puhtaus, sielunkoto, sitä se oli, kaikki eikä silti mitään. Tunnekuohuja ja aistimuksia ilman mitään aistittavaa. Luna tunsi äkkiä jonkun repivän häntä. Hän yritti taistella vastaan, yritti säilyttää hahmonsa tuossa valkoisuudessa. Ennen pimeyteen kiskomista Luna erotti vielä tuota maailmaakin valkoisemman olennon, joka katsoi Lunaa nähden suoraan hänen lävitsensä. Olento oli lempeä, villi ja niin ikivanha, ettei Lunan elämä ollut edes olennon huokauksen mittainen. Valkoisuuden keskeltä Lunan mieleen jäivät ne silmät, jotka olivat mustaakin mustemmat, niissä olivat galaksit ja ne olivat nähneet maailman luomisen, kaiken mistä mikään koostui...tahtomattaan ja uupuneena Luna vaipui pimeyteen.

Ujo miesääni: "... voi ei, mikä sillä on? Pitäisikö kutsua apua paikalle?" "Anna olla, minäkin nuorena tyttönä pyörtyilin alati, mutten kyllä vetänyt kaikenlaisia lääkkeitä ja hengittänyt niitä myrkkytikkuja, niinkuin tämä tekee! Herranjessus, ihmekö se, jos alkaa päässä heittää, tiedätkös poika, mitä kuulin eilen? Että tämä sinun neitosi olisi ihan hirveä pilviveikko, poliisin kanssa selkkauksia ja muuta! Älä ihmeessä näytä noin järkyttyneeltä! Tiedän tiedän, ettei uskoisi, mutta tältäkin ne narkkarit voi Ullan mukaan näyttää..." papatti tunkeileva naisääni ja vähän välitti miehen vastusteluista. Lunan silmät rävähtivät auki ja hän nousi niin nopeasti että tuo erikoinen kaksikko perääntyi silmät selällään. Luna tunnisti naapurinsa; juoruilevan naisen alakerrasta ja harmittoman ujon nuorukaisen, Herbertin. Luna sopersi jotain sekavaa kaatumisesta ja ryntäsi ulos pyykkituvasta.

Ne silmät! Mustat, äärettömät syvyydet aukesivat ja Luna jäykistyi tuossa tuijotuksessa. Valkoinen kissa, vaikka valkoinen näyttäisi likaiselta ja nuhjuiselta sen vieressä, katseli Lunaa tyynesti ja heilautti tuuheaa pitkäkarvaista häntäänsä. "Sinä!" Luna töksäytti ja lankesi polvilleen. Hetkeä myöhemmin tuo uusi kissa, jota muut kissat näyttivät hartaasti kunnioittavan, kuuli pyykkituvasta Herbertin ja Pirkko-Liisan lähestyvät äänet, se ryntäsi portaita ylös Luna ja muut kissat perässään. Luna sulkeutui uuden ystävänsä kanssa huoneistoonsa, kunnes ovikello soi...

Luna, ärsyyntyneenä häiriöstä, kipitti ovelle avaamaan. Hän avasi oven epätavallisen nopeasti ja kolautti ovella olijaa suoraan naamaan. Mikä muu aika tahansa ja hän olisi ollut suopea, mutta nyt hänellä oli jo seuraa, hän tunsi Olennon läsnäolon ja hän halusi olla sen luona. Ovella oli alakerran linnakundi, Pesonen, palauttamassa kissaa, Ortheusta. Kissa pakeni ja niin pakeni mieskin. Luna sulki oven ja nojasi sen viileää sisäpuolta vasten. "Voi ystäväni, näin tunteesi, tietenkin... Olen niin hyvin pahoillani, mutten voi antaa sinulle sitä mitä haluat ja ansaitset... Olen ystäväsi, mutta rakkauteni olen jo antanut..." itsekseen tätä kohtaamista miettien hän meni olohuoneeseen, jossa hänen Vieraansa jo odotti. - Sari Porttila