Tuoli

Hän ei pystynyt liikkumaan, ainakaan paljon. Tuoli oli hänen esteensä. Sitä olisi voinut kutsua apuvälineeksi, mutta kun hän oli jo kokenut kävelemisen, juoksemisen ja hiihtämisen ilot, tuoli tuntui vain turhauttavalta. Sitä se oli ollut jo ainakin seitsemän taikka kahdeksan vuotta.

Se asia, josta ei uskalla edes puhua, oli tapahtunut vuosia sitten. Siitä lähtien tuon henkilön liikkuminen oli ollut vain ja ainoastaan hankalaa. Niin hän ainakin itse ajatteli. Tuntui kurjalta liikuskella ihmisten ilmoilla, varsinkin jos näki iloisesti hyppeleviä lapsukaisia hyppynarujensa kanssa sekä jalkapalloa pelaamassa.

Hän oli ollut taitava hiihtäjä ja harrastanut jalkapalloa. Nyt se aika oli mennyttä eikä tullut enää koskaan takaisin. Miksi juuri hänelle piti käydä niin? Tällä hetkellä hänellä oli mahdollisuus vain katsella pallopelejä kentän laidalta. Olihan sekin hauskaa, muttei juuri mitään pelaamiseen verrattuna.

Urankin hän oli suunnitellut ja haaveillut valmiiksi jo pikkulapsena palloilukerhossa Suuri tulevaisuuden jalkapallotähden unelma oli murrettu muutamassa hetkessä. Tuoli, tarkemmin sanottuna pyörätuoli oli hänen nykyinen elämänsä. Kaikki asiat liittyivät siihen ja pyörivät sen ympärillä, kuitenkin se oli hänen mahdollisuutensa, ainoa pelinappulansa. - Sanni Kopo

---

Tuoli

Katselin sitä huvittuneena. Se oli niin mitätön ja eloton, mutta silti sille annettiin enemmän valtaa kuin itse ihmisille, joka oli keksinyt koko rakkineen. Kumma, mitä ihmiset keksivätkään saadakseen itseltään kielletyt asiat sallituiksi. Eiväthän he mitään tehneet, he vain vetivät vivusta! Kumma, että tuo tuoli päättäisi elämäni, kuten itse olin päättänyt naapurini Samyn elämän. En tuntenut syyllisyyttä siitä, itse asiassa en ollut ajatellut koko asiaa sen koomin, kun se tapahtui. Vartijat tarttuivat käsistäni kiinni ja alkoivat taluttaa minua tuolia kohti. Se näytti niin kuluneelta ja vanhalta. Sen tummanruskea puu oli tummunut kohdista, joihin oli porattu kiinni metalliset pidikkeet käsiä, lantiota ja jalkoja varten. Kun katsoin tuolia tarkemmin huomasin sen olevan lähes samanlainen, kuin vanha tuolini, jonka olin saanut isältäni kun olin 10-vuotias. Kun isä oli kantanut sen sisään huoneeseeni, hän oli sanonut, että tämä tuoli takapuoleni alla saisin opiskeltua kunnolla. Niin hyvin, että pääsisin isona yliopistoon ja lukisin itseni lakimieheksi Ei tainnut isä saada pojastaan sitä mitä toivoi Jos hän nyt ikinä oli saanutkaan sitä poikaa jonka oli halunnut. Ja vaikka olisikin saanut, nyt poika vietäisiin häneltä.
Vartijat pysäyttivät minut tuolin eteen ja toinen heistä alkoi kaivella taskujaan etsien avainta, jolla voisi avata kahleet käsistäni ja jaloistani. Painoin pääni alas ja katselin oranssia haalaria ylläni. Kasvoilleni hiipi hymy, tämä väri ei tosiaankaan pukenut minua. Kun vartijat olivat irrottaneet kahleet, he tuuppasivat minut nopeasti istumaan tuoliin ja painoivat metalliset remmit käsieni ja jalkojeni ympärille. Katselin eteeni sama virnistys kasvoillani, jonka olin juuri äsken sille vääntänyt. Hah Nyt kaikki loppuisi. Tämä tuoli oli aivan kuten minäkin. Se ei tuntenut syyllisyyttä, ei ajatellut menneitä. Itse asiassa se oli pelkkä sieluton kappale tätä maailmaa, kuten olin minäkin. Purskahdin nauruun, kun tajusin ajattelevani tuolin olevan tosiasiassa ainoa kappale tätä maailmaa, joka todella ymmärsi minua omalla olemattomalla tavallaan. Toinen vartijoista avasi kirjekuoren, josta hän vetäisi valkoisen paperilapun. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja alkoi lukea ääneen tekstiä, joka oli kirjoitettu paperiin. Tajusin, että tuo mies luki minulle tuomiotani. Katsoin mieheen ja aloin nauraa vielä kovempaan ääneen. Hetken mietin, että ehkä peitän sisäisen pelkoni nauramalla tälle tilanteelle, että ehkä minussa tosiaan oli jokin inhimillinen piirre, joka vaati minulta katumusta. Mutta tuo ajatus kesti vain hetken. Minä en pelännyt. Itse asiassa olin helpottunut. Olin löytänyt itselleni vertaiseni Hahaa! Tuolin. Painauduin syvemmälle tuoliin. Siinä oli mukava istua. Vartija oli saanut ryhtymisensä päätökseen ja taitteli paperin nyt takaisin kirjekuoreen. Hän nyökkäsi toiselle vartijalle, joka nyökkäsi takaisin. Nyt on aika. Hyvää matkaa. toinen vartijoista sanoi ja tarttui vivusta kiinni. Näkemisiin vastasin, jonka jälkeen tunsin ruumiini kouraisevan kerran. Sen jälkeen en tuntenut enää koskaan mitään. - Riina Räsänen

TUOLI
On hirmuisen kylmä ja tuuli viiltää kasvoja.
Järven jäällä kiitävä lumituisku kiillottaa pinnan kirkkaaksi ja estää eläimiä ylittämästä aavaa jäälakeutta. Tämä hyhmäinen päivä vaikuttaa suorastaan vihamieliseltä ulkona liikkujia kohtaan, kun se ottaa jäisen ruoskansa ja lyö armottomasti vasten punoittavia poskia ja vetistäviä silmiä, jäätäen ripset yhteen.
Musta hahmo, näyttäen pienen pieneltä näin kaukaa, kyyristelee valkoisuuden keskellä järven jäällä. Jos menisit lähemmäs häntä, uskaltaisit astua hyytävään viimaan ja kävelisit hieman kohti länsirantaa, huomaisit pian että hahmo on mies, istumassa pilkkijakkarallaan. Ajatella, olla nyt pilkkimässä tällä säällä! Mies istuu tyynenä, huppu tiukasti kasvojen suojana, silmät tihrustaen pilkkivavan liikkeitä. Mies nykäisee kerran , toisenkin, yrittäen herättää kalojen mielenkiinnon jään alla. Ei kalaa, ei sintin sinttiä. Huokaus, ja taas mies odottaa, sormet tunnottomat nahkarukkasten sisällä, sydän vielä voimissaan ja pitkä elämä takana.
Harmaa parransänki puskee itsepäisesti hupun kätköistä ja vanhuksen on pakko kiristää nyörejä tiukemmalle.
Vapa kiskaistaan miehen käsistä, juuri kun tämä tympeänä horrokseen vaipumassa tuijottaa avantoon; keltainen vapa katoaa avannon pimeyteen. Mies nousee riuskasti, jalat kankeana, päässä lyhyt huimaus. Keho suorastaan heittäytyy jäälle, kädet tavoitellen vietyä pilkkivapaa. Tuuli saalistaa pilkkijakkaran ja kaataa sen jäälle. Kuuluu kova pamaus ja mies jäykistyy tietäen virheensä:
" mitä sitä tuoplla tavalla piti mennä kiihtymään..." manaa itsekseen ja painaa nyrkkinsä vasten jäätä. Jään kuiva nauru kaikuu järven halki ja saa miehen vapisemaan.
Ritinää, pauketta ja pian valtavat railot juoksevan miehen ympärille kuin lapset piirileikissään.
Mitä tässä suremaan, lapset aikuisia ja muuttaneet kaupunkiin, vaimo kuollut, eikä edes koiraa odottamassa kotiin. Mies katsoo nyt ympärillään halkeavaa jäätä ja vastaa hymyllä railojen irvistykselle. Pilkkijakkara on vielä murtumattomalla jäällä, kaatuneena, mutta sen hauras rakenne tuntuu pysyvämmältä kuin muu tässä jään valtakunnassa. Mies tuntee kylmyyden liukuvan jalkoihinsa, vielä muutama ryömivä liike kohti jakkaraa ja mies olisi turvassa. Jää lohkeaa pamahtaen ja satava lumi muodostaa loskaa veteen. miestä palelee ja kylmyys leviää. Nahkahansikas tarttuu jään reunaan, äkillinen paino saa sen antamaan periksi ja heittää käden kylmään veteen.
Ei hyödytä...
Mies nauraa hänen muistessaan luontokuvan, jossa hukkuneen ketun korvat ja päälaki olivat jäätyneet pinnan yläpuolelle. Mitäköhän hänestä jää jäljelle, mikä olisi hänen muistomerkkinsä elävien kummasteltavaksi? Häneltä jää talo, lapsia ja heidän lapsiaan, jää muistot ja merkinnät kirkonkirjoissa, kenties jopa kuolinilmoitus lehteen... Ai niin, ja merkintä tilastoihin jotka tehdään hukkuneista. Ei enää mitään; jää nauraa ja mies värisee. Tuuli heittää roiskeita jääkylmää vettä kasvoille. Turtumus valtaa koko kehon, sydän yrittää lämmittää kehoa, mutta veri jäähtyy ja vetäytyy lämmittämään sisäelimiä; jalat ja kädet ovat tunnottomat ja väsymys valtaa mielen ja kehon.
Silmät kiinni ja niin on pian vaimon lämmin käsi silittämässä hellästi miehen otsaa. Vielä yksi väsynyt vilkaisu kohti rantaa ja jäinen tuuli satuttaa.
Silmät kiinni; lämpöä ja lasten naurua jouluaattona. Kotisohva, vaimo keittää kahvia, niin ihanan lämmintä se on juoda... Kylmä vesi täyttää miehen suun ja saa tämän pärskimään.
Silmät kiinni, nukuttaa niin kovin. Syvä, uninen hengitys... Keuhkot palavat, kylmää vettä suussa ja nenässä, ei saa henkeä ja kipu polttaa keuhkoja!
Rauha, ja äidin kasvot, hinkuyskä helpottaa kuumalla lääkkeellä ja veli tuo sairastavalle pikkuveljelleen illalla salaa suklaata... Polttava tunne hellittää.
Uni tulee viimein, vielä kerran.
Pinta on kaukana, pieni valo, avanto järven keskellä himmenee ja mies antaa veden tuudittaa, enää tuuli ei vihmo kasvoja, vaan pimeys ja hiljaisuus saa mielen rauhalliseksi.
Ei kylmyyttä.
Vain pilkkijakkara järven jäällä. -Sari Porttila