Minulla oli hyvä olo. Tunsin kuinka pikkuhiljaa jalkani, käteni ja kaikki muutkin ruumiinosani tajusivat missä olivat, heräsivät todellisuuteen, tiedostivat lämpimän peiton ja patjan joihin koskettivat. Olo oli ihmeellisen raukea ja tyytyväinen. En muistanut vielä mitään edellisestä illasta, tai nyt kun asiaa ajatteli, yöstä, mutta ymmärsin että niin oli hyvä. Halusin vain olla. Tänään oli varmasti vain ihan tavallinen päivä, johon kuului jokin oppitunti, Bop ja jonkun valtuustomiehen härnääminen. Ihan tavallinen päivä vain.
Pitäisi avata silmät. En halunnut. Siitä seuraisi taatusti jotain pahaa. Jotain mikä satuttaisi. En halua enää ikinä tuntea kipua.
En ehtinyt ajatella edellistä ajatusta loppuun, kun jo muistin jonkun asian. Kivusta. Edellisellä kerralla, kun olin ollut tässä oudossa hereillä olon tilassa, minua oli sattunut. Mutta mikä?
Kuin vastaukseksi tunsin oikeassa jalassani vihlaisun. Samassa muistin. Olin kompuroinut jossain ja kaatunut. Mutta en muista missä. Enkä halunnut muistaa. Mutta silti tähän tietämättömyyden ihanaan olotilaan oli tullut särö. Minua sattui jo. Mitä tulisi seuraavaksi?
Ei kipu oikeastaan ole niin paha. Se vain on, hieman ärsyttävää kyllä, mutta siitä selviää. Kun ajattelee minua sattuu jalkaan, hyväksyy sen ja jättää asian sikseen, sen kanssa voi elää.
Mutta tiesin, että jotain vielä oli tulossa. Jotain paljon pahempaa, kuin jalan venähdys. Ja samassa se tapahtui, vasten tahtoani silmäni avautuivat ja näkivät katon, katon, jollaista en ollut ennen nähnyt vastaherättyäni. Se oli puuta ja ruskeaa. Puunväristä. Ei keinotekoisen valkeaa, niin kuin katto kodissani Valtuustotalossa.
Katselin kattoa oman aikani, ja huokaisin helpotuksesta tajuttuani, etten silti muista aivan kaikkea. Mutta nyt tiesin jo sen verran, etten ole kotona. Se on jo paha, todella paha.
Taas kehoni teki sen mitä en halunnut sen tekevän. Käänsin päätäni ensin oikealle. Seinä. Samaa puuta, vielä pelottavampaa, koska se oli niin lähellä. Sitten käänsin päätäni, tai oikeastaan pääni kääntyi vasemmalle.
Puinen lipasto ja sänky, jossa oli myös nukuttu. Peitto oli kiskaistu pois ja keskellä sänkyä oli painauma. Se oli täsmälleen Bopin kehon muotoinen ja täsmälleen sen asennon muotoinen, missä Bop yleensä nukkuu.
Samassa huomasin jotain, mitä en ollut ennen huomannut. Tuntui kuin huone keinuisi aavistuksen verran.
Ja salamana muistin kaiken, tai ainakin melkein kaiken. Mieleeni hahmottui kuinka olimme Bopin kanssa juosseet joelle ja siellä oli ollut tämä vene: kullanruskea runko ja likaisenvalkoiset purjeet. Jyrkät porraskyhäelmät. Sali, sängyt sen reunoilla ja pitkä pöytä keskellä. Pieni keittiö, hassu kokki, hernekeittoa, teetä
Päässäni pyöri. En vieläkään ymmärtänyt kaikkea. Missä olin satuttanut jalkani? Olin siis kompastunut jossain. Missä olisin voinut kompastua?
Samassa muistin portaat. Ne olivat jyrkät ja liukkaat. Minä juoksin niitä ylös ja kaaduin niissä.
Mutta miksi? Miksi minulla oli ollut niin kiire ylös, että kompastuin, enkä edes heti noteerannut sitä mitenkään? Entä miksi olimme edes täällä laivassa, vai mikä vene tämä onkaan? Missä isä on?
Isä.
Ja niin muistin. Kompastuin, koska yritin ehtiä kannelle ennen kuin laiva lähtisi. Etten jättäisi isän muistoja taakseni, etten antaisi hänen oikeasti kuolla. Koska niin kauan isä eläisi, miten kauan me antaisimme hänen elää. Miten hän voisi elää, jos me olisimme jossain muualla? Tunsin jonkin poskellani. Tajusin sen olevan kyynel. Ja niitä tuli lisää, ja lisää.
Ne olivat pahoja ihmisiä. Kapinalliset, ne tulivat meidän kotiimme, polttivat meidän talomme, murhasivat meidän isämme Ja jos olisimme jääneet sinne, olisimme kuolleet myös. Koskaan saamatta selville syytä.
Isä on kuollut. Isä on murhattu.
Murhaajan kasvot nousivat mieleeni. Muistan ne selkeästi, aivan liian selkeästi. Oudot juonteet oikealla poskellaan. Ja silmät, julmimmat silmät mitä olin ikinä ennen nähnyt.
Minä olen päätökseni tehnyt. Tiedän tasan tarkkaan miksi kapinalliset tulivat. Se johtuu salaisuuksista, suurista salaisuuksista, mitä valtuusto piti sisällään. Niistä mitä ei kerrottu myöskään minulle eikä Bopille.
Minne tahansa nyt menenkin, aion ottaa ne salaisuudet selville. En aio luovuttaa ennen kuin tiedän tasan tarkkaan kaiken sen, minkä isä yritti aina minulta salata. Luovutan vasta kun kuolen. -Veera Heinonen