Tämäntapaisia tunteita hänellä oli ollut jo pitkän aikaa, ainakin viisi tai kuusi kuukautta. Voisiko hänen ystävänsä Alinan kaukainen kuoleminen vaikuttaa vielä jokapäiväisessä elämässä? Oliko tämä surua ja masennusta, vai johtuiko se stressistä?

Emilia oli aina rakastanut luontoa ja varsinkin merta. Sen huomaan hän pystyi jättämään ainakin joksikin aikaa murheensa ja mieltään painavat asiat. Purjehtimisharrastus oli alkanut jo hänen ollessa pieni lapsi, koska hän oli ollut merillä purjehtimassa useasti vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin viima aikoina Emilia oli tuntenut olonsa purjehtiessa vain entistäkin surullisemmaksi. Hän kaipasi Alinaa, mutta myös haikaili miesystävän löytämisen perään. Meri toi nuo ihmissuhdeasiat kummallisen voimakkaasti 43-vuotiaan naisen mieleen. Olisiko tarvetta pitää taukoa purjehtimisesta ja palata arkkitehtitoimistoon? Ei, se ei tullut kuuloonkaan. Emilian mieli olisi vähintäänkin yhtä apea sisätiloissa tietokoneen ja talonkaavojen parissa. Ehkä hän saattoi pitää taukoa purjehtimisesta ja tehdä jotain aivan muuta. Mutta ainakaan vielä hän ei ollut valmis arkkitehdin töihin. Oli keksittävä jotain muuta.

Emilia käveli kaupungilla pikkuputiikkien ohitse ihastellen näyteikkunoiden asetelmia. Hän tarkasteli kesäisen värikkäitä leninkejä ja paitoja, ihasteli kauniita astiakokoelmia ja katseli kaihoavilla silmillään pehmeitä tyynyjä sekä orvokkien loistoa kukkakaupassa. Yhtäkkiä hän näki antikvariaatinkyltin. Emilia kulki havaitsemansa opasteen mukaan vanhojen kirjojen kauppaan.

Hän astui narisevasta ovesta sisään liikkeeseen, josta tulvahti vanhojen kirjansivujen tuoksu. Se tuntui lumoavan ihanalta. Hän oli löytänyt unelmointinsa ja kaipauksensa kohteen. Emilia tervehti hieman värisevällä äänellä silmälasipäistä, mukavan oloista, vanhahkoa miesmyyjää ja meni tutkimaan tummanruskeiden kirjahyllyjen sisältöä.

Tuolla kaupassa vierähti pitkä tovi. Kirjojen tutkiminen oli nautittavaa. Niistä saattoi löytää aina vain uusia ulottuvuuksia. Sitä hän ei ollut aikaisemmin tajunnut, mutta nyt se kirkastui hänen mieleensä selvemmin kuin koskaan. Hän oli paratiisissa! -Sanni Kopo

Pienenä pidin näyttelemisestä paljon, harrastin teatteria ja lauloin. Oli näytelmäkerhoa toisen perään, ja lisäksi kävin laulutunneilla. Siirtyessäni yläasteelle koulunkäyntini kuitenkin alkoi suistua raiteiltaan, ja vanhemmat painostivat minua jättämään harrastukseni koulun tähden. Kaikin voimin kapinoin vanhempiani vastaan ja kävin näytelmäkerhoissa salaa, mutta kuitenkin vanhemmat veivät lopulta voiton, ja harrastuksen oli jäätävä. Minulle se oli kova paikka, sillä olin suunnitellut uraani näyttelemisen parissa. Silloin tuntui kuin elämältäni olisi viety pohja. Vanhemmat eivät silloin tajunneet mitä heidän pakottamansa päätös toisi tullessaan.

Aloin käyttää aikaani entistä turhempiin asioihin. Kaverit tulivat minulle erittäin tärkeiksi, ja vietin heidän kanssaan lähes kaiken vapaa-aikani. Vanhemmillani ei ollut enää voimia sanella minulle sääntöjä, ja he antoivat minun mennä, kuten halusinkin. Koulu ei minua yhtään enempää alkanut kiinnostaa, vaan viimeinenkin yrityksen haiven hävisi. Silloin kuvittelin kostavani vanhemmille, mutta en tajunnut tekeväni vain hallaa omalle tulevaisuudelleni. Viime keväänä saatavaksi suunniteltu peruskoulun päättötodistus oli jäänyt kokonaan saamatta. Nyt en tiennyt mitä tekisin. Oikeastaan minulla ei ollut paljon vaihtoehtoja; olla tekemättä mitään tai palata peruskoulun penkille.

Havahduin, kun nuorisojoukko käveli minua kohti. Olin kävellyt ohi keskustan kohti satamaa, jonne katuvalot eivät ylettyneet. Taivaalla paistava kuu kuitenkin loimotti hieman usvaisessa yössä, ja erotin neljä eripituista hahmoa.

Pikkuhiljaa, irtautuessani peruskoulusta, olin menettänyt lähes kaikki ystäväni, ainakin kaikki hyvät ystäväni. Turhautuessani olin alkanut etsiä sisältöä elämääni alkoholista ja bileistä, sitä kuitenkaan löytämättä. Hyvien ystävien tilalle olin löytänyt joukon samanlaisessa elämäntilanteessa olevia, joiden kanssa olimme sopineet selviytyvämme elämästä ilman huolta ja stressiä, vain eläen letkeästi päivä kerrallaan. Pian alkoholikaan ei riittänyt tyydyttämään sitä suurta aukkoa joka elämääni oli porautunut, ja aloin käyttää vahvempia aineita, toisinaan myös sekaisin alkoholin kanssa. Vanhempani olivat minusta koko ajan huolissaan, mutta melko lailla kykenemättömiä tekemään mitään eteeni. Parantumisen olisi lähdettävä minusta sisältä päin.

Neljä hahmoa kohtasivat minut onnekseni sataman ainoan katulampun katveessa, ja huokaisin helpotuksesta. En olisi halunnut tulla toista kertaa pahoinpidellyksi saman illan aikana, vaikka samoilla mustelmillahan niistä olisi selvitty. Tunnistin yhden hahmoista puolitutukseni, jonka kanssa olin joskus käynyt kauppaa aineista. Olin kuitenkin hänen kanssaan sujut, joten pelkoa kahinointiin ei ollut. Yleensä vanhan velan perintä piireissämme tapahtui raaasti, eikä siinä säästytty murtumilta.

Olin jo pienenä villi, kuten perusluonteeni, ja sain monesti paljon tuhoa aikaan melko pienessä ajassa. Monet kerrat muistan saaneeni isäni vyöstä paljaalle takapuolelle ollessani tuhma, kuitenkaan koskaan itkemättä. Osasin jo pienenä kovettaa itseni kivulta. Silloin en tajunnut että joutuisin koko elämäni kestämään sitä ruumiillista kidutusta, jota pahoinpitelyksi kutsutaan.

Tänäkin iltana minut oli pahoinpidelty. Pari tuntia aikaisemmin olin ollut kaverini luona juhlistamassa iltaa. Ilta oli edennyt mukavan rattoisasti ja suhteellisen hillitysti. Olimme suunnitelleet elämää ja tulevaisuutta hyvillä mielin, toisin kuin yleensä. Tunnelma oli ollut melko neutraali, eikä kukaan ollut juonut itseään ämpärikänniin. Olimme lähes ylpeitä kehityksestä, jonka havaitsimme juhlinnassamme tapahtuneen, sillä jokaisessa meissä kasvoi pieni halu parantua ja elää kunnon kansalaisen elämää.

Tunnelma oli kuitenkin katkennut kun ovikello oli soinut päättäväisesti. Joku porukasta oli mennyt avaamaan oven varomattomasti, ja joukko kutsumattomia vieraita oli rynnännyt yksiöön. Itse en ollut heille mistään velkaa, mutta siinä temmellyksessä ei enää mietitty kuka kenellekin oli velkaa, siinä saivat kaikki osalliset turpaansa. Onnekseni asunto oli ensimmäisessä kerroksessa, ja pääsin melko nopeasti luikahtamaan ulos parvekkeen oven kautta, ja selvisin melko vähillä naarmuilla. Olin kuitenkin sen verran rajun näköinen, että vanhemmilleni en kehdannut mennä näyttäytymään. Olin päättänyt mennä kaverilleni yöksi, kunhan hän pääsisi ensin baarista kotiin. Siihen asti minun olisi kulutettava kaupungin katuja.

Lapsena jouduin muutaman kerran kaverilleni yöksi, sillä vanhempani olivat meneväistä porukkaa. He eivät kuitenkaan halunneet antaa lapselleen huonoa esimerkkiä, ja hankkivat minut usein muualle silloin kun halusivat pitää hauskaa. He luulivat, etten tajuaisi, mutta lapsi ymmärtää ja muistaa yllättävän hyvin.

Vihdoin pääsin rojahtamaan kaverini sohvalle. Kello tikitti jo pitkälle aamuyön tunneilla. En ollut ilmoittanut itsestäni mitään vanhemmilleni ja päätin laittaa äidille viestin. Lyhyt ja karu viesti kuului: olen kunnossa. Muuta en keksinyt, ja se riitti. Vastausta oli turha odottaa, porukat nukkuisivat taatusti. Me emme unelle antaneet sijaa, kun aloimme kaverini kanssa jutella ulkomaan matkoista. Olin aina haaveillut päästä ulkomaille, sillä koskaan en ollut Suomen rajaa ylittänyt, edes Ruotsiin!

Vanhemmat olivat kaikki rahansa aina säästäneet, enkä minä ollut säästön kohteena, vaan arvokiinteistöt ja sijoittaminen. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi tuottava kohde. Tällä hetkellä rahan saaminen ei olisi ongelma, menolippuun minulla kyllä riittäisi rahanlainaajia. Takaisin maksusta ei tarvitsisi edes huolehtia, tuskinpa he perääni lähtisivät, kunhan valitsisin tarpeeksi kaukaisen kohteen.

Aamuun mennessä suunnitelma ulkomaille lähdöstä alkoi olla kaverini kanssa valmis. Olin heti valmis lähtemään ja jättämään kaikki ongelmat Suomeen, ja aloittamaan uuden elämän uudessa maassa. Kohteeksi olimme valinneet jenkit, olihan se kuitenkin jokaisen suomalaisen unelma päästä edes kerran elämässään käymään siellä. Nyt minulle tarjoutui tilaisuus jatkaa loppu elämäni unelmien ja suuruuden maassa. Suunnitelmissani oli päästä jopa töihin siellä, ehkäpä jopa näyttelemisen parissa. Pakattavaa meillä ei ollut, joten heti aamusta suuntaisimme kumpikin tahoiltamme kyselemään rahaa lainaksi, keksittyihin kohteisiin tietysti. Kukaan ei saisi tietää mihin olimme menossa ja miksi. Edes vanhemmillemme emme tulisi kertomaan tästä. Sovimme tapaavamme seuraavan kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä ja ostavamme yhdessä liput. Sen jälkeen ei olisi takaisin paluuta, koko uusi elämä olisi edessäpäin.

Lippujen ostaminen tapahtui käden käänteessä ja onneksemme jenkkeihin oli juuri lähdössä lento, niin että kerkisimme sinne juuri ja juuri. Turvatarkastuksista selvisimme hetkessä, sillä meillä ei ollut mitään matkatavaraa mukana. Lentokoneessa istuessani koin epävarmuuden kasvavan, mutta nujersin sen olemattomiin ajattelemalla kaikkia ongelmia joista pääsisin eroon vaihtaessani maata.

Vajaat kahdeksan tuntia lentokoneessa menivät rattoisasti nukkuen edellisen yön univelkoja pois. Ruokailun jälkeen minulle tuli levollinen mieli, ja tiesin tehneeni oikean päätöksen. Jokin mielessäni kuitenkin sanoi, että vanha sananlasku minkä taakseen jättää, sen edestään löytää pätee juuri tällaisissa asioissa. Vaivuin kuitenkin jälleen uneen, jossa elin tavallisten ihmisten tavoin, enkä antanut epäilykselle valtaa.

Lentokoneesta poistuimme kaverin kanssa vikkelästi, jotta pääsisimme nopeasti suorittamaan kaikki muodollisuudet. Passintarkastus ja sormenjälkien ottaminen olivat tiedossa, lisäksi virkailija otti myös kuvan. Huokaisin helpotuksesta seisoessamme aulassa, kaikki oli mennyt helpommin kuin luulinkaan. Kaverini lähti käymään vessassa, ja minä jäin vartioimaan tavaroitani. Silmäillessäni ympärilleni hahmotin neljä hahmoa tulevan minua kohti määrätietoisesti. Erotin heidän olevan rotevia miehiä, joita kuului kunnioittaa. He tulivat luokseni ja ottivat minut kiinni. Interpolin poliiseille oli mennyt tieto katoamisestani. Tästä vasta alkoi uusi elämäni sosiaaliviranomaisten valvomana. -Tiia Avovaara

Olin ehtinyt jo niemen kärkeen asti, kun aloin itkemään. Suru täytti mieleni niin äkkiä, etten ehtinyt ollenkaan varautumaan siihen. Lysähdin polvieni varaan ja tunsin viiltävän kivun sisimmässäni. Unohdin julman, vaikuttavan ilman ja ympärilläni iloisena lenkkeilevät ihmiset nyyhkytysten vavisuttaessa lumeen käpertynyttä kehoani. Kyyneleet lämmittivät poskillani hetken, ennen kuin ne kylmettyivät ja saivat poskeni kirveltämään. "No kai tämäkin on jonkinlaista edistystä", tiuskaisen itselleni. Heikkouteni sai minut suuttumaan. Kolme viikkoa sitten olin heittäytynyt todella vaikeaksi. Olin itkenyt kaiket päivät enkä ollut puhunut masennukseltani ollenkaan. Itseni sisään käpertyneenä en ollut kiitoksen sanaa sanonut avuliaille lähimmäisilleni. Talostani en ollut mihinkään lähtenyt koko sinä aikana, ennen kuin ystäväni olivat pakottaneet minut ulos muutama päivä sitten. Vielä kolme viikkoa sitten enkelin siivistä tipahtaneet untuvat olisivat saaneet minut itkemään näkemättä niiden kauneutta. Vielä kolme viikkoa sitten en olisi voinut hymyillä lenkillään iloisena käveleville pariskunnille ja pystynyt tajuamaan, että joidenkin suhde voi onnistua. Vielä kolme viikkoa sitten kaikki näkemäni olisi muistuttanut minua kuolleesta lapsestani ja eroon päättyneestä suhteestani. Kapuan ylös vavisten sisältäni kumpuavasta tyhjyydestä ja suljen silmäni. Hetken sisäisen kamppailun jälkeen saan ylpeyteni ja päättäväisen luonteeni jaloilleen ja rohkaisen itseäni. "Tästä kun selviät... Tästä kun selviät kaikki on hyvin. Olet vahva luonne, eikä tämä sinua kaada". Lähden raivokkaasti hiihtämään eteenpäin, enkä anna tunteen palata. Sauvat upposivat lumeen ja jättivät hangen pintaan revenneen jäljen, mutta tiedän, että aika tuo mukanaan pilvet, jotka korjaavat repeämän.

Istun sohvalla takan ääressä harteillani täkki ja käsissäni lämmin kupillinen teetä. "Voitko jo paremmin?", kysyy ystäväni Karita ja laskee kätensä olkapäälleni. Nyökkään väsyneesti. "Tiedän, että kehotin sinua liikkumaan surut pois ja antaamaan mielen tuulettua, mutta en tarkoittanut, että sinun tarvitsisi itseäsi kipeäksi asti hiihtää", olin kuulevani huvittuneen sävyn hänen äänestään. "Ja sinä vain naurat sille? Toisen surulle? On siinäkin ystävä", tuhahdan suuttunutta teeskennellen. Tiesin aivan hyvin, että Karita huolehti minusta suuresti ja olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. "Miksen iloitsisi, kun näen, että hullusta liikuntahetkestäsi huolimatta voit jo paljon paremmin. Voit jopa niin hyvin, että tuota äskeistä olisi melkein voinut pitää huumorin poikasena... Sitäpaitsi mitään ei kuitenkaan käynyt ja voit nyt hyvin, miksi olisin surullinen?" Karita virnistää minulle ja saa minut hymyilemään. "Tunnet minut aivan liian hyvin", kommentoin. Karita nauraa makeasti kovaan ääneen ja sanoo: "Siksi olenkin ystäväsi". Karitan iloinen luonne saa minutkin tuntemaan oloni hyväksi ja kulautan kurkkuuni tilkan teetä. Itse en asiaa muista, mutta olin kuulemani mukaan pyörtynyt kotiovelleni ja Karita oli noukkinut minut sisälle. Miten hän sattuikin vierailemaan niin sopivasti? "Kiitos tuestasi. Se merkitsee minulle paljon", sanon kankeasti liikuttuneena ja näen Karitan silmien taas välkehtivän hänen lisätessä puita takkaan.

Kappale 2
Astun ovesta sisään ja hengitän tuttua toimistotuoksua. Pyyhin lumisia kenkiäni kynnysmattoon ja katselen toimiston mustaa, märkänä kiiltävää kivilattiaa. Katseeni nousee kävellessäni huoneen mahonginvärisiä seiniä pitkin ovien nimiplakaatteihin. "Järvinen... Kotilainen... Lepistö" Laitan avaimen lukkoon ja avaan oven. Huoneessa on pimeää, mutta muistan tarkasti missä mikäkin huoneessani sijaitsee, joten astelen varmoin askelein työpöytäni ääreen ja jätän työsalkkuni sen viereen. Otan pitkän takin päältäni, kierrän pörröisen kaulaliinan pois kaulaltani ja laitan ne nurkassa sijaitsevaan tummanruskeaan puiseen naulakkoon.

Menen takaisin käytävälle ja huomaan, että vasta Kotilaisen Lauri on saapunut töihin. Kävelen käytävää raukeasti ja koputan hänen oveensa. "Järvinen perkele, missä sitä ollaan luurailtu? Luulisi sinunkin tajuavan, että kun Lepistö on poissa, sinä et voi ottaa vapaata ihan miten haluat!", Lauri huutaa katse seinään kohdistettuna eikä siten huomaa tulijaa ja tämän ongelmia olla nauramatta. "Noinko te olette pulassa ilman minua?", sanon hymyillen ja sittenpä vasta hymyilen suuresti, kun näen Kotilaisen ilmeen hänen kääntyessä vierastaan päin. "Se onkin Lepistö piru vie!", Lauri huudahtaa ja ryntää halaamaan minua saaden minut kiljahtamaan nostaessaan minut syliinsä ja pyörittäessä ympäri huonetta, "Et tiedäkään kuinka sinua on täällä on kaivattu! Järvinen on hävinnyt kuin tuhkatuuleen ja olen hoidellut yksin myös teidänkin asiakkaita, vaan eipä se niin vain onnistu kun en tiedä yksityiskohtia tapauksista". Hymyilen hetken ja sitten sanon Laurille vakavoituen: "Hienoa, että olet saanut hoidettua asioita minun - niin ja Sirpankin poissa ollessa, mutta kerrohan minulle, ethän vain käytä noin karua kieltä asiakkaiden läsnäollessa ja varsinkaan missään oikeusistunnoissa?". Lauri laskee minut alas ja mutisee hieman häpeissään: "En toki, olen vain joutunut tosiaan hieman tiukille teidän ollessa poissa, anteeksi kielenkäyttöni my lady". "Eipä mitään ukkoseni", naljailen Laurille, "Eiköhän ruveta töihin?".

"Tämä on Asianajajatoimisto JKL:n puhelinvastaaja, jätä viesti tai soittopyyntö sekä numerosi äänimerkin jälkeen...", kuuluu huoneestani kun astun käytävälle. Ensimmäinen lause itkuiselta soittajalta kuitenkin pysäyttää minut kuin seinään: "Täällä Kari Järvinen, tarvitsisin asianajajan apua Sirpa Järvisen kuolinpesän selvittämisessä...". Kuulen sydämeni tykytykset, tunnen hengitykseni käyvän raskaaksi ja näen kuinka käytävä tärähtelee sydämeniskujeni tahtiin. Aivan kuin hetki olisi hidastunut. Käännän painavaksi käyneen pääni hämmentyneenä tulosuuntaan ja... Pimeää.

Jokin häikäisee silmiäni. Avaan silmiäni hieman ja valot vilisevät niiden ohitse. Minua kuljetetaan sairaalan käytävällä. Päätä särkee. "Mitä tapahtui?", mutisen inhottavasta kivusta ähkäisten. "Pyörryit ja löit pääsi lattiaan. Työtoverisi kuljetti teidät sairaalaan ja joudut olemaan tämän päivän täällä tarkkailussa. Iskit pääsi aika pahasti.", minua kuljettava hoitaja sanoi myötätuntoisena, "hän odottaa aulassa, että pääsee tapaamaan teitä osastolla. Osastolle viemme teidät sen jälkeen, kunhan olemme käyneet kuvauttamassa pääsi".

Herään. Olin nähnyt hyvin erikoista unta. Olin ollut seitsemän vuotta nuorempi, käynyt taas lukiota ja olin raskaana. Toisin kuin todellisuudessa, otin abortin, kuten äitini oli ehdottanut. Olin pistänyt poikki poikaystäväni kanssa, joka oli hyväksikäyttänyt minun nuoruuden naiivia ihastumista. Hän oli hyväksikäyttänyt minun harkisemattomuuttani ja haluani kiirehtiä. Olin katunut sitä jälkeenpäin, aivan kuten myös oikeassa elämässä, mutta oikeassa elämässä olin luullut sen suhteen olevan aito. Oikeassa elämässä olin luullut olevani tarpeeksi vanha huolehtimaan lapsesta. Olin luullut, että minusta olisi siihen kaikkeen, että minusta olisi opiskelemaan, huolehtimaan vauvasta ja olemaan hyvä vaimo miehelle, jota en rakastanut ja joka ei rakastanut minua. En tietenkään siinä vaiheessa ollut ymmärtänyt mitä kaikkea se tulisi vaatimaan minulta. Se vei kaiken aikani ja olen jälkeenpäin hämmästellyt, että jossain kuitenkin onnistuin. Onnistuin nimittäin opiskelemaan ja valmistumaan asianajajaksi. Sainpa vielä hyvän työpaikankin enkä pidä itseäni mitenkään huonona työssäni. Huono vaimo minä olin ollut, sillä en rakastanut häntä ja silti esitin rakastavani, vaikka me molemmat tiesimme asian oikean laidan. Tiesimme sen jo ennen kuin menimme naimisiin. Rakkautta siinä suhteessa ei ollut ollut, vaan meidät oli sitonut yhteen jaettu hairahdus ja vastuu lapsesta. Siitä voin olla ylpeä: meistä oli ollut tarpeeksi vastuullisuutta huolehtimaan lapsesta yhdessä, vaikka meidän molempien oli varmasti jossain vaiheessa tehnyt mieli heittää pyyhkeet kehiin. Viisain ratkaisu olisi joka tapauksessa ollut abortti. Mutta olin seisonut itsepäisesti naiivin päätökseni takana ja aiheuttanut kärsimystä meille kaikille. Miksi minä tein niin? Miksen valinnut oikein ja tehnyt aborttia? Miksi kahlitsin sen miehen itseeni? Ja miksi toin maailmaan lapsen, joka kuoli muutaman vuoden jälkeen? En tietenkään voinut tietää sitä etukäteen, mutta silti se hiersi mieltäni hullun lailla ja sai minut tuntemaan käsittämätöntä syyllisyyden tuskaa. Kaikki voisi olla niin toisin.

Havahdun ajatuksistani ja katson ympärilleni: valkoiset seinät, turkoosit verhot, vaaleanruskea vierailijapenkki ja harmaa yöpöytä. Yöpöydällä on kukkakimppu. Katson viestilappua, kukat ovat Laurilta. "Vai näin se työurakka sitten lähti jatkumaan. Kävin vielä töiden jälkeen sua katsomassa, mutta nukuit niin kauniisti kullannuppu, etten raaskinut herättää. Tervehdy nyt ihan rauhassa ennen kuin tulet töihin. Kyllä minä pärjään. xxx Lauri" Katson vielä hetken kukkia ja tokaisen itsekseni: "Minä olen ihan kunnossa", ja nousen ylös - huonoin tuloksin. Hetken oloni on kuin vuorenvalloittajalla, mutta sitten tunnen kummaa tutinaa jaloissani. Hengitän syvään, yritän ottaa askelen ja päädyn lattialle makaamaan.

Hetken kuluttua yritän päästä ylös. "Ensin kyynärpäiden varaan.. Nooiin. Hyvä tyttö. Sitten polvet vatsan alle...", puhelen itsekseni. "Vai on meillä täällä meneillään jumppatuokio", kuulen äänen takaani ja säpsähdän, "Olisit voinut kutsua minutkin. Olen aika haka keksimään liikkeitä reisille", ääni jatkaa naurahtaen. Punastun omasta asennostani ja tietoisuudesta siitä, että tällä hetkellä takapuoltani peitti - jos peitti - hyvin ohut kerros sairaalan vihertävää kangasta. Mies ei siitä kuitenkaan hämmentynyt, vaan auttoi minut niin nopeasti ja helposti ylös sängylle, etten ehtinyt tajuamaan mitä tapahtui, ennen kuin jo katselin hänen harmaana sädehtiviin silmiin. "Kappas. On, sillä jumppaajalla kauniit kasvotkin timmin takapuolen lisäksi", mies kiusoittelee. Siinä sainkin vastauksen aikaisempaan pohdintaani. Punastun ja vedän sairaalakaapua hieman paremmin ympärilleni, mutta hymyilen sitten tilanteelle ja kiitän miestä: "Kiitos. Onpa siitä aikaa, kun viimeksi tuon kuulin. Ja kiitos, että autoit ylös, en olisi todennäköisesti sieltä ylös päässyt. Vaikken olisi myöntänyt sitä kuin vasta lattialla nukutun yön jälkeen". Mies katselee potilaskansiotani puhellessani ja hymyilee sitten: "Vai että on pikku potilaamme Laura mennyt pyörtymään ja päänsä lyömään. Pääset jo huomenna pois", nyökyttelen ja hymyilen huvittuneena sille, että hän puhuttelee minua kuin lasta,"Mutta jos sinä pääset jo huomenna pois, on kaiketi minulla mahdollisuus tutustua pikkuiseeni, jos vain pyydän sinut syömään viikonloppuna". Puhetyylistä huolimatta hän ei kuitenkaan ilmeisesti pitänyt minua minään pikkuisena, siispä tokaisen hänelle: "Vai oli takapuoli noin hyvännäköinen", olin niin mieltynyt häneen, että päätin suostua kiusoitellen,"Ehkäpä sitä voisikin, mutta en tiedä kuinka huolissani pitäisi olla siitä, että kysyit tuota minulta juuri sen jälkeen kun olit nähnyt minut puolialastomana". Mies punaistuu hetkeksi, mutta tajuaa sitten, että vitsailen vain ja vastaa samalla mitalla: "Voin mitä rehellisimmin sanoa, ettei se vaikuttanut mitenkään minun päätökseeni kutsua sinut päivälliselle... Ainakaan paljoa", mies nauraa ja sanoo sitten poistuessaan: "Tulen hakemaan sinut sitten lauantaina kello seitsemältä. Saat numeroni vastaanotosta nimellä Henri Liukkonen siltä varalta, että tämä ei jostain syystä onnistukaan, mistä olisin mitä suuremmin harmistunut". Hymyilen hänelle ja kysyn vielä mukamas viekkaana perään: "Mistä tiedät tiedät mistä haet minut?" Henri naurahtaa ja heilauttaa potilaskansiota astuessaan huoneeni ovesta ulos. "Niinpä tietysti", totean tuntien itseni tyhmäksi. "Treffit lauantaina seitsemältä", minun oli vielä sanottava itselleni ääneen, sillä en voinut millään uskoa sen olevan totta.

Kappale 3
Minua hermostuttaa. On lauantai ja kello näyttää 18.38. Miksi menin suostumaan tähän tapaamiseen? Siitä kun lapseni kuoli ja mieheni jätti on vain kuukausi ja lain mukaan olen yhä naimisissa. Miksi siis suostuin tähän? Ehtisiköhän vielä soittaa ja perua tapaamisen? Ei, ei minusta olisi niin törkeäksi. Siispä näppäilin Karitan numeron puhelimeen tehdäkseni paniikkisoiton. Nyt pitäisi enää vain miettiä miten pystyisin kertomaan tästä Karitalle alle 20 minuutin? "Karita Miettinen", kuuluu langan toisesta päästä. "Minä tässä moi", sanon hermostuksesta hengästyneenä. "Hei Laura! Miten menee? En olekaan kuullut sinusta vähään aikaan! Kerro kuulumiset", Karita hihkaisee iloisena. Pyöritän kädessäni avaimiani hermostuneena, hetken hiljaisuuden päästä Karita kysyy huolestuneena: "Onko kaikki kunnossa? Olet niin hiljaa". Sitten saan kerättyä rohkeutta ja sanon: "Ei minulla mitään hätää, iski vaan sellai paniikki, kun nyt se lääkäri sieltä sairaalasta on just tulossa hakemaan minua treffeille ja...""Vou vou VOU, nyt sä Laura rauhoitut ja kerrot kaiken ihan rauhassa. Kuka lääkäri? Mikä sairaala? Milloin sä sairaalassa olet käynyt? Ootko sä ihan kunnossa? Siis treffit? Mitkä ihmeen treffit? Ootko sä mennyt sopimaan treffit! Mut hei Laura sehän hienoa, that's my girl!", Karita on yhtä iloinen kuin aina, niin sen tapasta, se olisi iloinen, vaikka olisin kertonut juuri murhanneeni exäni. "Noku menin maanantaina töihin ja kuulin sit hirveitä uutisia ja mut kuskattiin sairaalan kun pyörryin ja sit siellä oli tää lääkäri joka pyysi mua treffeille... Karita mitä mä teen!", kerron hätäisenä tietämättä tajusiko Karita ollenkaan, olematta varma ymmärsinkö itsekään kunnolla mitä sanoin. Ovikello soi. Veri ryntää kasvoilleni. "Nyt se tuli""Mene ja pidä hauskaa". Lopetan puhelun. Eteisen pöytä, rytyssä oleva ovimatto, silmäreikä, ovenkahva, kilisevät avaimet. "Moi! Oletko sä jo valmis?" -Tanja Lovikka

Linkkaan pitkin katua, puolisokeana ja vasen puujalka muistuttamassa menneiden aikojen suuruudesta. Nykyään kukaan ei enää muista minua, Kapteeni Puolikorvaa, joka sentään aikoinani olin maailman mahtavin seikkailija, merten kauhu. Valtakunnat tutisivat pelosta, ja ihmisten polvet, mikäli heillä sellaiset oli, löivät loukkua heidän havaitessaan lähestymiseni. Odysseukseenkin minut on rinnastettu, sellaisia koetuksia eteeni merellä sysättiinkin.
Muistan kuin eilisen sen päivän jolloin lähdimme purjehtimaan rakkaalla jollallani pitkin valtamerta. Olin silloin kahdenkymmenen korvilla, mutta kuitenkin jo kokenut merikarhu. Lähdimme Aallonharjan satamasta hurjan miehistöni kanssa pakattuamme loistavat kulta- aarteet ja muutamat kultahampaat arkkuihin, ja laivan lastauksen jälkeen olimme jälleen valmiit kylvämään kauhua heikkojen ihmisten mieliin. Purjehdimme laivallamme maailman suurimpia jokia pitkin, kun valtamereltä oli pois päästy, pysähtyen välillä kaappaamaan lisää aarteita. Tällä kertaa pysähdyimme joka kolmannessa satamassa, hupaisaa peliä. Kaikki kaupungit odottivat pelokkaina ja hampaiden kalinan, samoin kuin helpotuksen huokauksen kuuli tuulen viestinä, mutta kaikki se hukkui riemukkaan hohottavan nauruni alle. Rommitynnyrit täytyi täyttää melko usein, eihän sitä selvin päin merirosvolauluja rallatella. Vähitellen virta alkoi taas voimistua, eikä laivojakaan tullut vastaan enää yhtä usein kuin aikaisemmin. Illan pimetessä oli minun vahtivuoroni, täytyihän jonkun olla hereillä toisten rosvojen varalta, lojaalius kollegoita kohtaan kun ei kuulu vahvimpiin puoliimme. Kantapään kautta sekin on opittu, puhki kuluneet, reiälliset ja vieläpä haisevat sukatkin sen todistavat. Yö vaikutti kovin rauhalliselta ja nukahdin aaltojen tuutulauluun, äh, mitäs raavas mies tässä tunteilemaan rupeaa. 70 päivää ja 70 yötä purjehdimme eteenpäin ohittaen hirttosilmukkasillan, jossa moni toverimme on viimeisen tuomionsa saanut. Sinä pimeänä, kuuttomana yönä nousi sellainen myrsky, etten 70 vuoden ikääni mennessä ole vastaavaa kokenut. Aallot löivät laivan kylkiin molemmin puolin nousten yhä korkeammalle tuulen yltyessä ja ylittäen laivan reunat vuoraten koko kannen märkään vaippaansa. Miehet äyskäröivät ruorimiehen pyöriessä ympäri kuin väkkärrä yrittäessään pitää ruorista kiinni. Tähystäjä oli täysin pimeyden sokaisema, ei nähnyt edes omaa kättään saati sitten lähimmän rannan sijaintia. Huutelin käskyjä vaahtopäät suussa loiskuen, mutta kyllästyin pian huomatessani ettei kukaan kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Yhtä hyvin olisin voinut alkaa tanssia macarenaa käsilläseisonnassa, missä olen melko hyvä. Haluatko vaikka nähdä? No, mutta jatketaanpas taas. Laivan lankut natisivat aaltojen ryskyessä niitä vasten, eikä vienyt kauaakaan ennen kuin lankut pettivät. Lilluimme kaikki veden varassa ja miehet olivat varmasti kiitollisia siitä, että nyt kaikilla ainakin oli märät housut. Aallot löivät korkealle ja jokainen tarttui vain siihen mistä kiinni sai. Kaverin jalka ei kuitenkaan ollut se paras vaihtoehto. Apua, hai! ja hillitön vauhkoaminen. Tietenkin siinä kiinnitarrautuja sai muutaman kipakan potkun kunnes oli jälleen pinnan alla. Lopulta myrsky kuitenkin laantui ja löysimme itsemme rantahietikolta suu täynnä santaa. Rannalla seisoi myös ikivanha pelastusvene, tietenkin rikkinäinen, eikä ristinsielua lähimaillakaan.
Halusin tietenkin korkeimpana auktoriteettina, Kapteenina, tietää minne olimme ajautuneet, ja lähdimme tutkimaan ympäristöä. Hetken taaperrettuamme polku haarautui ja jakauduimme kahteen ryhmään. Tietysti ryhmässäni oli taitavimmat, ja suurimmat, miehistöni jäsenet. Kapteenihan on aina laivan tärkein henkilö. Rohkeana rosvona johdin tietysti joukkoni synkän metsän läpi. Kaikkialla metsässä oli hiirenhiljaista. Yksikään oksa ei rasahtanut, eikä pieninkään orava luikkinut polun yli. Painostava rauha ja autuus täyttivät mielemme, kunnes ainut asia, jota ajattelimme oli makuulle asettuminen ja tietysti rommipullo. Kaikki muu tuntui merkityksettömältä , elämä turhalta, unta, syvää loppumatonta, ikuista unta. Joko tuli tippa linssiin? Maailman mahtavimpina merirosvoina kuitenkin jatkoimme matkaa. Jokin tiedostamaton voima, välttämätön tarve ajoi meitä eteenpäin antamatta mahdollisuutta pysähtyä nukkumaan. Kaikki päättyy kuitenkin joskus ja metsäkin alkoi harventua. Toverimme odottivat jo metsän toisella puolella, he olivat kiertäneet turvallista rantapolkua pitkin. Mitä nyt muutamalla oli tullut joitakin haavoja merihirviön kanssa taistellessa, pikkujuttu. Jatkoimme yhdessä matkaa eteenpäin ja pysähdyimme suuren kiven juurelle. Minä tietenkin istahdin kivelle, peloton kun olin. Huomasin jalkani uppoavan ja miehistö juoksi nopeasti takaisin vakaalle maalle. Olimme tulleet suoalueelle. Nostin uponneen jalkani ja huomasin siihen tarttuneen pääkallon. Ravistin sen pois ja nousin äkkiä kiveltä. Enhän itsekään haluaisi kenenkään kävelevän hautani yli, joten suodaan muille samanlainen mahdollisuus. Nyt kykenin taas paikantamaan sijaintimme. Olimme aivan hirttosilmukkasillan lähellä. Johdatin miehiäni eteenpäin, ja ylitimme sillan muutaman tunnin kuluttua. Miehet alkoivat jo vähitellen ryytyä, mutta minä johdin ryhdikkään kepein askelin joukkoa. Sillalta näin lähellä olevan linnan ja melkein kykenin haistamaan sieltä kantautuvan ruoan tuoksun. Kiipesimme nälän ajamana portaat ennätysvauhtia. Päätimme tehdä rynnäkön linnan porteille ja ryöstää mukaamme kaikki liikkeelle lähtevä. Juoksin hurjaa vauhtia rotkon yli kulkevan riippusillan yli ja pääsin hyvin toiselle puolelle. Valitettavasti kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita. Jatkoimme kulkuamme hieman rauhallisemmin vain huomataksemme, että koko linnan ympäri kiersi krokotiilien täyttämä vallihauta. Ne louskuttelivat valtavia leukojaan katsellen meitä kuin tervetullutta hiukopalaa. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin koettaa onneaan. Kapteenina minulla oli tietenkin oikeus, ja velvollisuus, päättää muiden elämästä ja teoista, mutta en kuitenkaan ollut julma. Lähetin pitkään petturiksi epäilemäni perämiehen ensin, eihän jalon ja mahtavan kapteenin toki sopinut vaarantaa omaa henkeään. Perämies jäi makaamaan sillaksi krokotiilien keskelle ja minä kävelin siunatulla elonpainollani hänen päältään. Olin jo puolessa välissä matkaa, kun näin linnan armeijan odottavan minua toisella puolella. Ikään kuin tilanne ei jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi kiperä, suunnattoman suuri lohikäärme ilmestyi ja pimensi taivaan varjollaan. Se syöksi suunnattomia, kuumia liekkejään minua kohti ja lähestyen kovaa vauhtia. Oli vain silmänräpäys aikaa ajatella mitä tekisin ja tietysti sain loistavan suunnitelman. Juoksin nopeasti allani ähisevää perämiestä pitkin ja ryntäsin päin sotajoukkoja huitoen miekallani ja surmaten vastustajia oikealla ja vasemmalla kädellä. Samalla katkaisin myös lohikäärmeen pään ja se loiskahti syvyyksiin vieden samalla petollisen perämiehen mennessään. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kylläpä se olikin päätöntä menoa se. Oi niitä aikoja. Voitin kaikki vastustajani ja autoin miehistöni linnaan, jonka ryöstimme typötyhjäksi ja pakenimme rauhallisesti kuninkaan parhaalla aluksella jättäen henkiin jääneet kaupunkilaiset miettimään, mikä ihme sinne iski. Uskoitko? No, aina kannattaa yrittää. -Elisa Häkkänen

Nyt alkaa soimaan häämarssi. Hymyni alkaa vetäytymään lähemmäs korvia, kun näen tulevan morsion rakastavan ilmeen. Isä luovuttaa hänet miehelle, joka katsoo tyttöä ihaillen. Olen korviani myöten ihastuksissani tästä uudesta parista. He näyttävät oikeasti rakastuneilta, eivätkä yhtään näytä panikoivan tätä tilaisuutta. Pari on alttarilla edessäni ja katsovat minua odottavasti. Aivan totta, on minun vuoro puhua: "Hyvät seurakuntalaiset, me olemme kokontuneet tänne liittämään tämän parin yhteen Jumalan edessä...". Ovi paukahtaa auki ja odotan kuka sieltä mahtaisi saapua. Keskeytän puheeni hetkeksi, mutta kun näen seuraavaa pääsee suustani: "Voi herranjumala". Siellä on morsiamen odotettu sisar. Ennen kuin kukaan muu näkee, ehdin järkyttymään tulijasta, joka astelee ylväästi eteenpäin kauniissa hääpuvussa täysin tällättynä. Näen parin suiden loksahtavan auki ja kuin hidastettuna kaikkien vieraiden kääntyvän katsomaan ovelle päin. Tilanne on niin häkeltävä, että tulen sanotuksi ääneen: "Ei kai taas". - Tanja Lovikka

---

Tiesin jo illan aamussa etten sinä yönä tulisi nukkumaan. Silti, vaikka sen syvällä sisimmässäni tiesin, menin sänkyyni ajatellen sen olevan harhaa, sitä samaa harhaa joka mieleeni hiipui jokainen yö kellon tikittäessä eteenpäin, varastaen kallisarvoista aikaani. Minä näet toivoin. Toivoin ettei tästä yöstä tulisi sellaista yötä.
Näitä öitä oli ollut satoja. Yön ja päivän välillä on se ero, että päivä on täydellisen järjen ja todellisuuden aikaa. Yöllä hiipuu järki, eikä olekaan enää varmaa onko maailma tässä, onko todellisuutta olemassa, onko mitään olemassa. Se on se valtava ero, se ero joka jakaa minunkin elämäni kahtia.
Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä sitä. He eivät ymmärrä yötä. Kun hämärä hiipuu vieden päivän mukanaan niille ihmisille kaukaisuuteen ketä en tunne, ketä en välttämättä koskaan tapaa, kun luontokin ulkona vaipuu hiljaisuuteen antaen tuulen hiljaa kuljeskella keskuudessaan, kun kaikesta maailmassa häviää ääni, kun kellon luja tikitys on universumin ainut sointu, joka sekin on armoton osa hiljaisuutta, silloin heräävät kaiken sen vastakohdat jotka liittyvät järkeen, onneen ja valoon. Ja tänä aikana ihmiset menevät nukkumaan. He menevät ja antavat mielensä ja ruumiinsa levätä. He ovat onnellisia, inhimillisiä ihmisen luonnossaan, kun he vaipuvat syvään tajunnan toiselle tasolle, paeten kaikkea sitä mikä erottaa heidät tästä maailmasta. Uni on ihmiselle kuin heroiini riippuvaiselle. Ihminen hengittää unesta, hän tarvitsee sitä kuin rakastuneet ihmiset toisiaan.
Tämä oli taas sellainen yö. Mutta pahempi.
Yön hämärän vilkastuttaessa mielikuvitusta, kun mieleen syöksyy kuvia, lauseita, tilanteita, toiveita, sitä toivoisi vähitellen olevansa tunteeton. Toivoisi mielen olevan yksinkertainen kuin eläimellä, niin yksinkertainen ettei tarvitsisi kantaa mukanaan sitä taakkaa joka seuraa taidosta ajatella asioita. Syvällisesti. Sitä toivoo että olisi edes tavallinen ihminen, sellainen ketä halveksii pinnallisuuden tähden. Mutta ei, tämä yö oli yksi pahimpia. Yrittäen paeta omia ajatuksiani tuijotin kattoon laskien niitä pisteitä joista tiesi siinä kohden puuta olleen oksa. Näin katon kuitenkin vain yhtenä sumuna, joten luovutin.
Aluksi sitä ajattelee vain tavallisia asioita. Ajattelee ajattelemistaan odottaessaan mielen kyllästymistä ajatteluun ja vaipuvan pois. Loma. Työ. Koulu. Saran kanssa Helsinkiin. Lyhyt menneisyys, lyhyt tuleva. Elämä on niin tavallista, niin helppoa. On niin vaivatonta hengittää, niin vaivatonta kävellä kadulla kenkien päästäessä läpi kaiken loskan ja sateen.
Tuntien ajattelun jälkeen niskaa pakottaa, kämmenet hikoavat ja silmiä särkee. Keho huutaa unta, huutaa, mutta mieli on armoton. Sitä yrittää ajatella että mitä sitten. Ei sen väliä vaikkei nukkuisikaan. Mutta mielen valtaa yhä uudelleen kaksi vastakkaista voimaa, joista toinen on puhdas järki, se joka sanoo miten asia pitäisi olla, mikä olisi inhimillistä ja normaalia. Mutta kuinka voisin antaa periksi järjelle, kun toinen voima, se joka synnyttää luovuuden, se joka todistaa kaiken sen olemassaoloa mitä ei voi järjellä ymmärtää, valtaa minut. Maailma on kuin syvä joki, syvä ja kaunis joki jota ei saa mennä liian lähelle tutkimaan ettei se vie mukanaan. Sillä kaikki se mikä on järjen vastaista on myös vaarallista. On turvallisempaa seurata tosiasioita, synnyttää se luovuus joka seuraa tiukkoja faktoja, asioita mitä voi kosketella, mitkä ovat konkreettisia. Todellisia. Turvallisia.
Ja siltikin, vaikka pelko ottaa vallan aina juuri ennen nukahtamista, se aina tapahtuu. Pelko tuntematonta voimaa kohtaan häviää aina silloin kun uni valtaa mielen, sieppaa sen mukaansa ja vie maille jotka ovat epätodellisia, mutta turvallisia, tarpeellisia. Miksi se on niin pelottavaa, tuntea kuinka keho halajaa unta sitä saamatta, tuntea kuinka sydän lyö kellon tikittäessä samaan tahtiin?
Se on se kun ei ole varma mikä on unta, mikä totta. Rajaviiva. Toden ja epätoden häilyvä ero. Ei pelko tuntematonta kohtaan, vaan pelko siitä onko jonain päivänä enää tietoinen mikä on totta ja mikä ei. Se on se pelko joka ajaa mielen karttamaan unta. -Veera Heinonen

---

Oman nimen kirjainten uudelleen muodostuksesta syntyneestä nimestä tehty tarina: Nasi

Nasi Räinärine oli tavallinen maahanmuuttaja Afrikan-maalta. Hän oli saapunut Suomeen noin kolmisen vuotta sitten ja oli heti tajunnut, että täällä hänen olisi hyvä olla. Hän oli siis päättänyt ryhtyä rehdiksi ja uutta isänmaataan kunnioittavaksi kansalaiseksi. Ihan alkutöikseen hän oli marssinut sisään virastoon, jossa hän saattoi muuttaa nimensä joksikin enemmän suomalaiseksi. Nasi poisti nimestään kaikki kirjaimet, joita Suomessa ei tunnettu, ja laittoi mielivaltaisesti pois pudotettujen kirjaimien kohdalle suomalaisia kirjaimia. Lopputulos olikin jo edellä mainittu: Nasi Räinärine! Nasi oli varsin tyytyväinen jo valmiiksi elämäänsä suomessa, mutta vielä tyytyväisemmäksi hän tuli saadessaan töitä puhelinmyyjänä lattiarättejä myyvästä firmasta. Näin hän saattoi siis ottaa yhteyttä muihinkin suomen kansalaisiin! Miehellä oli myös tytär, jonka hän oli tuonut mukanaan Suomeen. Tytär olikin sopeutunut hyvin uuteen kotimaahansa. Nasi sai jatkuvasti kutsuja rehtorin kansliaan juttelemaan siitä, kuinka hänen koulussa varsin suosittu tyttärensä terrorisoi itseään heikompia koulun pihalla. Koska Nasi ei tiennyt, mitä sana terrorisoida tarkoitti, hän päätti vain nyökyttää päätään samalla hymyillen rehtorille, ja keskustelun päätteeksi kutsua tämän saunaan.
Tosiaan, mies oli päättänyt maksimoida suomalaistumisensa liittymällä Helsingin Saunaseuran jäseneksi. Hän kävi myös pitkillä pilkkiretkillä yhdessä puhelinmyynnin kautta saamiensa ystävien kanssa. Kerran, kun pilkkiretkeltään palaava Nasi saapui kotiin, hän huomasi asuntonsa olevan täynnä ympäripäissään riehuvia nuoria, jotka huudattivat uusimpia hittibiisejä CD-soittimesta niin kovaa, että mies epäili sen kuuluvan hänen mummolleen asti Etelä-Afrikkaan saakka. Mutta tyttären vakuutettua, että pieni tapaaminen oli vain osa suomalaisia perinteitä, Nasi liittyi iloisena teinien seuraan juhlien aamuun asti. - Riina Räsänen

---

Huoneeni nurkassa seisoo suuri, vihreä naulakko. Se on kulkenut mukanani monta monituista vuotta kantaen harteillaan raskaiden vaatteideni painon, ja muokannut olemuksellaan huoneeni sisustusta. Naulakko on ollut monessa mukana. Yhdessä on muutettu paikasta toiseen, eikä mikään uudempi ja modernimpi huonekalu, kuten aikakaan, ole päässyt väliimme. Uutuuttaan hehkuvan, räikeän vihreän naulakon näin ensimmäisen kerran raskaan koulupäivän jälkeen. Raahauduin silloin huoneeseeni ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Maalatun vihreinä hohtavat koukut ja kauniisti haarautuneet jalat veivät sydämeni. Leijuin kuin pilvissä. Vihdoinkin jotakin, johon voi aina luottaa. Se seisoisi aina valmiina ottamaan vastaan vaatteita sanomatta koskaan vastaan tai vetämättä naamalleen loukkaantunutta ilmettä. Yhdessä voisimme jakaa sen tuskan, että lempipaidassa on kastiketahra tai uusissa housuissa on reikä. Juuri silloin kun olisin laittanut ne päälle. Sydämeni oli pakahtua, kuinka paljon tunteita pieneen sydämeen nyt mahtuisi.
Uutuudenviehätys kesti kuitenkin vain hetken verran. Jumalainen vihreä olemus alkoikin näyttää vain tavalliselta, vaatteiden peittämältä rötisköltä. Hetken harkitsin jopa sen hävittämistä, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Olisi ollut vaikea luopua jostakin, joka on jo kauan ollut osa elämää, ja vain sen vuoksi että vaihtaisi sen uudempaan ja kauniimpaan. Suhteemme pysyi tasapaksuna, tylsänä vaikka vaatteet joka päivä muuttuivatkin.
Sitten tuli muutto uuteen asuntoon. Saisin sisustaa huoneeni uudestaan. Nyt jouduin jälleen kohtaamaan syrjään siirtämäni asian. Ottaako vaiko jättää? Huoneeni teemaksi tuli vihreä, en ollut valmis heittämään kaikkea hukkaan pienten narahdusten vuoksi ja luopumaan kaikesta hyvästä, mitä olimme yhdessä kokeneet. Naulakko alkoi kyllä jo hieman nitistä hoitamattomuuttaan ja vanhuuttaan, mutta aina muistellessani ensi tapaamistamme näin naulakon uutuudenloistossaan ja rakkaus rinnassani roihahti roimiin liekkeihin. En voisi elää ilman sitä. Eläminen yksin ja vaatteiden lojuminen lattialla olisi pahinta mitä kukaan voi kokea. Eihän niistä enää sen jälkeen voi tietää mitkä ovat puhtaita!
Vaikka naulakko nitisee ja natisee, on vähän vinksallaan ja koukut sojottavat sinne tänne,ja värikin kelpaisi enää vain retro- sisustajalle en kuitenkaan vaihtaisi sitä nuorempaan ja parempaan. Me vanhenemme yhdessä, ainakin seuraavaan muuttoon asti. -Elisa Häkkänen

Maisemat vilisevät ohitseni.
Mutkat, kaarteet, mäet kutittelevat vatsanpohjassani,
pastillinvärinen maalaiskuva saa minut huokaisemaan hymyillen.
Puut pursuavat vihreyttään
ja pellot loistavat keltaisena,
minä kukoistan elämäniloa.

Olen matkalla kohti kotia - omaa kotia.
Jätän taakseni kaiken tutun ja turvan, voin palata, mutten jäädä enää,
yksin on pärjättävä.
Silti minua ei pelota vauhti ja vapaus - eikä myöskään vastuu.
Perillä minua odottaa kotoisa talo valkoisine aitoineen.
Mieheni makoilee riippumatossa ja lukee kirjaa.
Auringon säteet siintävät vaahteran lehtien läpi
ja leikittelevät hänen kasvoillaan.
Sinne minä halajan.

Yhtäkkiä kuulen äänen repivän, riehuvan, raikuvan
ja säikähdän - jarrutan.
Auto liusuu luisuu,
menetänkö hallinnan siitä,
taistelen, vaan eikö se riitä!
Riittää se ja auto pysähtyy,
vaan edessäni on puuma, ei kyy!
Vauhdin hurma ja vapaus unohtuu
jo pelottaa avoauto ja korvissani soiva tuuli.
sydän hakkaa, kuivaa suu
vaan vaara edessäni on julmetun suuri!
Jo huutaa punahuuli.

Pystyykö itsensä pelastamaan
tai sattuuko joku kuulemaan
ja juoksemaan - tulla auttamaan?
Apua! Miten tässä käy? - Tanja Lovikka

---

wake - woke - woken
Ikkuna huutaa sietämätöntä valoaan kasvoilleni
(swear - swore - sworn)
minulla ei ole verhoja
koska sinä kuorit harmaan yltäni, sinun valosi tieltä

näen huoneeni liian kirkkaana
(shut - shut - shut)
pölyhiukkaset tanssivat, eikä ole nurkkaa, jonka pimeys piilottaisi suruni
hide - hid - hidden
sillä sinun valosi löytää sen
ja kasvattaa tilalle jotain tervettä ja vihreää.

Mutta miksi olen näin
shake - shook -shaken? - Maria Sandell

Hän ei pystynyt liikkumaan, ainakaan paljon. Tuoli oli hänen esteensä. Sitä olisi voinut kutsua apuvälineeksi, mutta kun hän oli jo kokenut kävelemisen, juoksemisen ja hiihtämisen ilot, tuoli tuntui vain turhauttavalta. Sitä se oli ollut jo ainakin seitsemän taikka kahdeksan vuotta.

Se asia, josta ei uskalla edes puhua, oli tapahtunut vuosia sitten. Siitä lähtien tuon henkilön liikkuminen oli ollut vain ja ainoastaan hankalaa. Niin hän ainakin itse ajatteli. Tuntui kurjalta liikuskella ihmisten ilmoilla, varsinkin jos näki iloisesti hyppeleviä lapsukaisia hyppynarujensa kanssa sekä jalkapalloa pelaamassa.

Hän oli ollut taitava hiihtäjä ja harrastanut jalkapalloa. Nyt se aika oli mennyttä eikä tullut enää koskaan takaisin. Miksi juuri hänelle piti käydä niin? Tällä hetkellä hänellä oli mahdollisuus vain katsella pallopelejä kentän laidalta. Olihan sekin hauskaa, muttei juuri mitään pelaamiseen verrattuna.

Urankin hän oli suunnitellut ja haaveillut valmiiksi jo pikkulapsena palloilukerhossa Suuri tulevaisuuden jalkapallotähden unelma oli murrettu muutamassa hetkessä. Tuoli, tarkemmin sanottuna pyörätuoli oli hänen nykyinen elämänsä. Kaikki asiat liittyivät siihen ja pyörivät sen ympärillä, kuitenkin se oli hänen mahdollisuutensa, ainoa pelinappulansa. - Sanni Kopo

---

Tuoli

Katselin sitä huvittuneena. Se oli niin mitätön ja eloton, mutta silti sille annettiin enemmän valtaa kuin itse ihmisille, joka oli keksinyt koko rakkineen. Kumma, mitä ihmiset keksivätkään saadakseen itseltään kielletyt asiat sallituiksi. Eiväthän he mitään tehneet, he vain vetivät vivusta! Kumma, että tuo tuoli päättäisi elämäni, kuten itse olin päättänyt naapurini Samyn elämän. En tuntenut syyllisyyttä siitä, itse asiassa en ollut ajatellut koko asiaa sen koomin, kun se tapahtui. Vartijat tarttuivat käsistäni kiinni ja alkoivat taluttaa minua tuolia kohti. Se näytti niin kuluneelta ja vanhalta. Sen tummanruskea puu oli tummunut kohdista, joihin oli porattu kiinni metalliset pidikkeet käsiä, lantiota ja jalkoja varten. Kun katsoin tuolia tarkemmin huomasin sen olevan lähes samanlainen, kuin vanha tuolini, jonka olin saanut isältäni kun olin 10-vuotias. Kun isä oli kantanut sen sisään huoneeseeni, hän oli sanonut, että tämä tuoli takapuoleni alla saisin opiskeltua kunnolla. Niin hyvin, että pääsisin isona yliopistoon ja lukisin itseni lakimieheksi Ei tainnut isä saada pojastaan sitä mitä toivoi Jos hän nyt ikinä oli saanutkaan sitä poikaa jonka oli halunnut. Ja vaikka olisikin saanut, nyt poika vietäisiin häneltä.
Vartijat pysäyttivät minut tuolin eteen ja toinen heistä alkoi kaivella taskujaan etsien avainta, jolla voisi avata kahleet käsistäni ja jaloistani. Painoin pääni alas ja katselin oranssia haalaria ylläni. Kasvoilleni hiipi hymy, tämä väri ei tosiaankaan pukenut minua. Kun vartijat olivat irrottaneet kahleet, he tuuppasivat minut nopeasti istumaan tuoliin ja painoivat metalliset remmit käsieni ja jalkojeni ympärille. Katselin eteeni sama virnistys kasvoillani, jonka olin juuri äsken sille vääntänyt. Hah Nyt kaikki loppuisi. Tämä tuoli oli aivan kuten minäkin. Se ei tuntenut syyllisyyttä, ei ajatellut menneitä. Itse asiassa se oli pelkkä sieluton kappale tätä maailmaa, kuten olin minäkin. Purskahdin nauruun, kun tajusin ajattelevani tuolin olevan tosiasiassa ainoa kappale tätä maailmaa, joka todella ymmärsi minua omalla olemattomalla tavallaan. Toinen vartijoista avasi kirjekuoren, josta hän vetäisi valkoisen paperilapun. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja alkoi lukea ääneen tekstiä, joka oli kirjoitettu paperiin. Tajusin, että tuo mies luki minulle tuomiotani. Katsoin mieheen ja aloin nauraa vielä kovempaan ääneen. Hetken mietin, että ehkä peitän sisäisen pelkoni nauramalla tälle tilanteelle, että ehkä minussa tosiaan oli jokin inhimillinen piirre, joka vaati minulta katumusta. Mutta tuo ajatus kesti vain hetken. Minä en pelännyt. Itse asiassa olin helpottunut. Olin löytänyt itselleni vertaiseni Hahaa! Tuolin. Painauduin syvemmälle tuoliin. Siinä oli mukava istua. Vartija oli saanut ryhtymisensä päätökseen ja taitteli paperin nyt takaisin kirjekuoreen. Hän nyökkäsi toiselle vartijalle, joka nyökkäsi takaisin. Nyt on aika. Hyvää matkaa. toinen vartijoista sanoi ja tarttui vivusta kiinni. Näkemisiin vastasin, jonka jälkeen tunsin ruumiini kouraisevan kerran. Sen jälkeen en tuntenut enää koskaan mitään. - Riina Räsänen

TUOLI
On hirmuisen kylmä ja tuuli viiltää kasvoja.
Järven jäällä kiitävä lumituisku kiillottaa pinnan kirkkaaksi ja estää eläimiä ylittämästä aavaa jäälakeutta. Tämä hyhmäinen päivä vaikuttaa suorastaan vihamieliseltä ulkona liikkujia kohtaan, kun se ottaa jäisen ruoskansa ja lyö armottomasti vasten punoittavia poskia ja vetistäviä silmiä, jäätäen ripset yhteen.
Musta hahmo, näyttäen pienen pieneltä näin kaukaa, kyyristelee valkoisuuden keskellä järven jäällä. Jos menisit lähemmäs häntä, uskaltaisit astua hyytävään viimaan ja kävelisit hieman kohti länsirantaa, huomaisit pian että hahmo on mies, istumassa pilkkijakkarallaan. Ajatella, olla nyt pilkkimässä tällä säällä! Mies istuu tyynenä, huppu tiukasti kasvojen suojana, silmät tihrustaen pilkkivavan liikkeitä. Mies nykäisee kerran , toisenkin, yrittäen herättää kalojen mielenkiinnon jään alla. Ei kalaa, ei sintin sinttiä. Huokaus, ja taas mies odottaa, sormet tunnottomat nahkarukkasten sisällä, sydän vielä voimissaan ja pitkä elämä takana.
Harmaa parransänki puskee itsepäisesti hupun kätköistä ja vanhuksen on pakko kiristää nyörejä tiukemmalle.
Vapa kiskaistaan miehen käsistä, juuri kun tämä tympeänä horrokseen vaipumassa tuijottaa avantoon; keltainen vapa katoaa avannon pimeyteen. Mies nousee riuskasti, jalat kankeana, päässä lyhyt huimaus. Keho suorastaan heittäytyy jäälle, kädet tavoitellen vietyä pilkkivapaa. Tuuli saalistaa pilkkijakkaran ja kaataa sen jäälle. Kuuluu kova pamaus ja mies jäykistyy tietäen virheensä:
" mitä sitä tuoplla tavalla piti mennä kiihtymään..." manaa itsekseen ja painaa nyrkkinsä vasten jäätä. Jään kuiva nauru kaikuu järven halki ja saa miehen vapisemaan.
Ritinää, pauketta ja pian valtavat railot juoksevan miehen ympärille kuin lapset piirileikissään.
Mitä tässä suremaan, lapset aikuisia ja muuttaneet kaupunkiin, vaimo kuollut, eikä edes koiraa odottamassa kotiin. Mies katsoo nyt ympärillään halkeavaa jäätä ja vastaa hymyllä railojen irvistykselle. Pilkkijakkara on vielä murtumattomalla jäällä, kaatuneena, mutta sen hauras rakenne tuntuu pysyvämmältä kuin muu tässä jään valtakunnassa. Mies tuntee kylmyyden liukuvan jalkoihinsa, vielä muutama ryömivä liike kohti jakkaraa ja mies olisi turvassa. Jää lohkeaa pamahtaen ja satava lumi muodostaa loskaa veteen. miestä palelee ja kylmyys leviää. Nahkahansikas tarttuu jään reunaan, äkillinen paino saa sen antamaan periksi ja heittää käden kylmään veteen.
Ei hyödytä...
Mies nauraa hänen muistessaan luontokuvan, jossa hukkuneen ketun korvat ja päälaki olivat jäätyneet pinnan yläpuolelle. Mitäköhän hänestä jää jäljelle, mikä olisi hänen muistomerkkinsä elävien kummasteltavaksi? Häneltä jää talo, lapsia ja heidän lapsiaan, jää muistot ja merkinnät kirkonkirjoissa, kenties jopa kuolinilmoitus lehteen... Ai niin, ja merkintä tilastoihin jotka tehdään hukkuneista. Ei enää mitään; jää nauraa ja mies värisee. Tuuli heittää roiskeita jääkylmää vettä kasvoille. Turtumus valtaa koko kehon, sydän yrittää lämmittää kehoa, mutta veri jäähtyy ja vetäytyy lämmittämään sisäelimiä; jalat ja kädet ovat tunnottomat ja väsymys valtaa mielen ja kehon.
Silmät kiinni ja niin on pian vaimon lämmin käsi silittämässä hellästi miehen otsaa. Vielä yksi väsynyt vilkaisu kohti rantaa ja jäinen tuuli satuttaa.
Silmät kiinni; lämpöä ja lasten naurua jouluaattona. Kotisohva, vaimo keittää kahvia, niin ihanan lämmintä se on juoda... Kylmä vesi täyttää miehen suun ja saa tämän pärskimään.
Silmät kiinni, nukuttaa niin kovin. Syvä, uninen hengitys... Keuhkot palavat, kylmää vettä suussa ja nenässä, ei saa henkeä ja kipu polttaa keuhkoja!
Rauha, ja äidin kasvot, hinkuyskä helpottaa kuumalla lääkkeellä ja veli tuo sairastavalle pikkuveljelleen illalla salaa suklaata... Polttava tunne hellittää.
Uni tulee viimein, vielä kerran.
Pinta on kaukana, pieni valo, avanto järven keskellä himmenee ja mies antaa veden tuudittaa, enää tuuli ei vihmo kasvoja, vaan pimeys ja hiljaisuus saa mielen rauhalliseksi.
Ei kylmyyttä.
Vain pilkkijakkara järven jäällä. -Sari Porttila